ETUSIVU KUKA? YHTEYDET
ETUSIVU
KUKA?
AIHEET
MATKAT
YHTEYDET

27. toukokuuta 2016

THROWBACK TO GRADUATION


Olen tällä viikolla ollut perin suivaantunut kaikesta "Hannele kirjoitti kahdeksan ällää" -tyyppisestä uutisoinnista. Onnittelen kaikenmaailman hanneleita hyvästä suorituksesta: onhan ällän kirjoittaminen huikea suoritus. Mielestäni tällainen uutisointi kuitenkin nostaa erinomaisesti suoriutuneet ylikorostettuun asemaan. Lukion suorittaminen on aina juhlan arvoinen asia, eikä suorituksia pitäisi arvottaa. Ylioppilasjuhla on aivan samalla tavalla sen juhla, joka kirjoitti kahdeksan ällää kuin senkin, joka kirjoitti neljä approbaturia. Miksei iltalehti joskus antaisi ääntä henkilölle, joka kirjoitti vähän kehnommin? Hänellä voisi olla paljon enemmän sanottavaa kuin sillä hurjan hyvin pärjänneellä hannellella tai mikkopettereillä.

Tänä keväänä tulee kaksi vuotta ylioppilasjuhlistani. Itse kirjoitin kaksi ällää, kaksi eetä ja kaksi ämmää. Jälkikäteen oon osannut olla hurjan ylpeä omasta suoriutumisestani, mutta tuolloin kirveli. Olen perfektionisti - niin koulun kuin kaiken muunkin suhteen. Media antaa ymmärtää, että ainoastaan niiden suoritukset, jotka kirjoittavat pelkkiä älliä, on mainitsemisen arvoisia. Tuntui pahalta, kun en ollut mainitsemisen arvoinen. Tuntui pahalta, kun en ollutkaan niin täydellinen, kuin olisin halunnut olla. Sittemmin olen oppinut, etten haluaisikaan olla täydellinen. Opettelen jatkuvasti haluamaan vähemmän, mutta se ei aina ole helppoa.

Arvosanat eivät kuitenkaan määritä ketään ihmisenä. Silti niitä, jotka saa heikompia arvosanoja, arvostellaan ja alaluokilla jopa saatetaan rangaista ("jos et saa kokeesta tarpeeksi hyvää numeroa, sinulta otetaan peliohjain pois!") ja niitä, jotka pärjäävät hyvin, palkitaan ("saat jokaisesta hyvästä arvosanasta kymmenen euroa"). Koulumaailma pyörii arvosanojen ympärillä. Tankataan aina vaan seuraavaan kokeeseen, ja sen kelvollisen numeron jälkeen voi autuaasti unohtaa kaiken. Oppimista ei arvosteta prosessina. Arvostetaan ainoastaan niitä arvosanoja. Ei sen väliä, vaikka osaisit mitä kaikkea hienoa - jos et osaa juuri niitä asioita, jotka opettaja haluaa sinun kirjoittavan kokeeseen, saat heikon arvosanan. Kuitenkin voidaan myös kysyä: mikä tekee juuri siitä, mitä opettaja haluaa sinun tietävän, muuta tietoa ja muuta oppimista tärkeämpää?

Kirveleminen ei onneksi kestänyt kauaa. Tein parhaani ja sain oikeasti tosi hyvät paperit. Pidin pinkit ylioppilasjuhlani. Liihottelin vaaleanpunaisessa mekossani ja vaaleanpunaisissa koroissani, kilistelin rose pommakkia vieraiden kanssa skumppalaseista ja olin onnellinen kaikista hienoista ystävistä, joita olen elämän varrella tavannut.

Tänä vuonna pikkuveljeni valmistuu lukiosta. Olen ylpeä hänestä. Hän ei kirjoittanut kahdeksaa ällää. Hänestä ei kirjoitettu iltalehteen. Silti hänkin selätti yo-kokeet, soitti koulun musikaalissa ja teki lähes kaikki musiikin kurssit mitä lukiossa voi tehdä. Hän on kuitenkin paljon enemmän kuin suoritustensa summa, jokainen meistä on.

Veljeni saa valkolakin parin viikon päästä. Hän on ihan käsittämättömän upea tyyppi ja olen hurjan onnellinen siitä, että saan olla onnittelemassa häntä hänen juhlapäivänään!

26. toukokuuta 2016

KESÄUNELMIA


Kesä häämöttää nurkan takana ja minä uinun ajatuksisssani Budapestin kaduilla, joille lennetään poikaystävän kanssa lauantai-aamuna. Pari viime päivää on mennyt googletellessa kaupungin parhaimpia kylpylöitä, halpoja ruokapaikkoja, luolia ja kulttuurimenoja. Sääennusteet lupailevat ensimmäisille päiville 29 astetta hellettä ja viimeisille päiville ukkosta ja sadekuuroja. 

Budapestin jälkeen palaan koulukirjojen äärelle vielä muutamaksi viikoksi. Tavoitteena on tehdä muutaman opintopisteen edestä kirjallisuudenopintoja eteenpäin ennen kuin elokuuksi suuntaan taas Eurooppaan, tällä kertaa reppureissun merkeissä. On ensimmäinen kesä kolmeen vuoteen kun en ole töissä. Tuntuu hyvältä vähän hengähtää välissä, kun on paahtanut vuosia ilman kunnon lomaa. 

Sen lisäksi, että jännitän pääsykoetuloksia heinäkuun alkuun asti, kesäsuunnitelmiini kuuluu lämpimänä kesäpäivänä parvekkeella jääteen ja hyvän kirjan kanssa istuskeleminen, käsikädessä poikaystävän kanssa Jyväsjärven rannalla harhailu sekä uusien jätskimakujen kokeileminen. Tässä vielä muutamia asioita, jotka kuuluvat summer bucket listilleni: 

 kerää marjoja pakkaseen

 mene vesisotaa

♥ valvo koko yö

♥ kirjoita novelli

♥ vieraile jossakin uudessa paikassa Suomessa

♥ älä stressaa

♥ nukahda riippumattoon

♥ leivo mansikkamarenkikakku

♥ tee jotakin spontaania

♥ käy kesäteatterissa

♥ rakenna vihdoin se maja, jossa voi katsella Netflixiä sadepäivänä

♥ tutustu uusiin ihmisiin reppureissun aikana

♥ lue hyviä kirjoja

♥ matkusta maailman ääriin (tai ainakin itäiseen Eurooppaan ja Italiaan)

♥ tee DIY-sisustusjuttuja

♥ suunnittele tulevia matkoja

♥ valokuvaa

♥ juhli poikaystävän syntymäpäivää

♥ syö piknikeväitä jossakin yllättävässä paikassa

♥ seikkaile jossakin linnassa

Tällaisia unelmia minulla on. 

Entäs teillä? Millaisia unelmia teillä on kesälle? Lomailetteko, opiskeletteko vai oletteko töissä? Mikä on täydellisen kesän resepti? :)

kuvat otettu kahden 
viime kesän aikana, 
kuvan minusta nappasi Jenna, 
muut ovat omaa käsialaani

23. toukokuuta 2016

AIKAMATKA TYYLIHISTORIAAN

Huh. Vihdoin on saatu pääsykokeet taputeltua kasaan ja hengähdettyä muutaman päivän verran siihen päälle. Eilen illalla poikaystävä sai mut katsomaan ensimmäisen kokonaisen jääkiekko-otteluni ikinä, viikonloppuna häämöttää tukalan kuuma Budapest ja tänään ajattelin vapauttaa internettiin kasan kuvia, jotka summaavat mun kasvuni ja kehitykseni kaaren. Tänään tehdään nimittäin matka mun menneisyyteeni katsomaan, miten ulkonäköni ja pukeutumiseni on muuttunut vuosien saatossa. Huh ja hui! :D


Lapsena mulla oli otsatukka ja aika lyhyet hiukset. Muistan, että mun mummi leikkasi mun hiuksiani kun olin lapsi. Tuossa kuvassa mä oon vielä pyöreäposkinen, hymyileväinen ja otsatukallinen söpö kaksivuotias.


Kun mä olin neli-viisivuotias, äiti ehdotti, että alkaisin kasvattaa otsatukkaani pois. Sen prosessin alku on näkyvillä tossa vasemmanpuoleisessa kuvassa, jossa oon suunnilleen viis-kuusvuotias, hymyilen vienosti ja tukka on nostettu pinneillä tolleen hauskasti ylös. En muuten tiedä, miten valokuvaaja sai mut hymyilemään tuossa kuvassa. Mä inhosin tota lappuhaalaria, jonka äiti pakotti mut pukemaan tohon valokuvaan ja itkin koko matkan valokuvauspaikalle. Mun ei sit tarvinnutkaan käyttää noita vaatteita enää ikinä. Nyt jälkikäteen toi yhdistelmä näyttää tosi sievältä, mutta kai mä sitten olisin pienenä halunnut jotain vähän prinsessamaisempaa kuin violetin lappuhaalarin.

Oikeenpuolimmaisessa kuvassa oon ykkösluokkalainen. Tukka alkaa jo saada mittaa. Ton jälkeen mun hiukset leikattiin polkkatukaksi vielä kakkosluokalla, mutta sen jälkeen alkoikin kunnon kasvatusprosessi.


Oon tässä kuvassa kai kolmosluokkalainen. Letit saa pituutta ja mulla on päällä mun rakas armeijanvihreä hame. Pidin tota muistaakseni päälläni niin kauan ja ahkerasti, että se kului täyteen reikiä. En ollut kovin ulkonäkötietoinen ihminen ennen kuin vasta yläkoulussa kasiluokan jälkeen, jolloin aloin erottaa vaatekaupat toisistaan ja pohtia, että vaatteillahan voi oikeasti vaikuttaa siihen, miltä näyttää. Tollon kolmasluokkalaisena olin siis vielä autuaan tietämätön siitä, mitä vaatteita kannattaa yhdistellä keskenään. Kokonaisuus on varsin hulvaton ja viattoman lapsenomainen. 


Vuosi 2008. Mä olen kaksitoistavuotias ja mä kasvatan mun tukastani ylipitkää ja ylipaksua. Letit oli aika pop, koska en osannut tehdä muuta kampausta kuin tollaset ihan perusperus letit. Jo noihin aikoihin tykkäsin paljon mekoista ja taisin olla kuudennella luokalla, kun päätin, etten enää ikinä käytä housuja...


... Valitettavasti ne mekot ja hameet, joita sitten käytin, eivät olleet kovin sieviä. Olin saanut päähäni, etten tykkää mun polvista, joten kaikki hameet ulottui vähän polven alapuolelle, mikä sai mut näyttämään pöhköltä. Toikin kuva, joka on napattu Lontoossa Peter Panin patsaalla, on ihan käsittämätön näytös siitä, miten hupsusti pukeuduin aikoinaan. Mulla on paksut letit, armeijanvihreä hame, hassu vaaleanpunainen huivi joka ei mitenkään sovi muuhun asuun, Marimekon kassi sekä - ruskea paita, jossa luki isolla HELSINKI. Voi apua. Paljon osasia, jotka eivät mitenkään sovi yhteen ja kokonaisuus onkin siten perin tragikoominen. 


Sain mun ekat silmälasit seiskaluokalla. Ne oli punasankaiset ja aina vinossa. Toi vasemmanpuoleinen kuva on otettu kesällä 2009, ja mun tukka on vieläkin perin pitkä. Päällä perus punainen teepaita.

Oikeanpuoleinen kuva on otettu pari kuukautta myöhemmin, syksyllä 2009, kun mä olin kasiluokalla. Otsatukka palasi ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden, ja tosta lähtien mulla on ollut aina otsatukka, lukuunottamatta muutamia hetkiä, kun se kasvoi liian pitkäksi ja se piti vetää pinneillä kassusti sivuun. Tukka myös lyheni hurjan paljon ja latvoista tuli tuollaiset revityt, mikä sai mun tukan näyttämään ikipörröiseltä. Tuommoista vaaleanpunaista huivia taisin käyttää aika usein niihin aikoihin kaulani ympärillä. Se näytti musta coolilta. En kyllä tajua, miksi sen piti mennä noin tiukasti läheltä kaulaa. :D


Tää on yksi mun rippijuhlakuvistani, kesällä 2009 otettu. Vakavakatseinen minä ja otsatukka vaihteeksi tolleen hassusti sivulle vedettynä. En hirveesti tykännyt siitä, miten kampaaja oli leikannut mun otsatukan, niin sitten vedin sen tolleen tosi hämmentävällä tavalla sivulle koko rippileirin ja konfirmaatiopäivän ajaksi. Muistaakseni en tohon aikaan tykännyt mun hymystäni, joten en voinut hymyillä hirveästi kuvissa.


Aletaan lähestyä nykyaikaa. Koin vaateherätyksen rippikoulun jälkeen ja mun tyylini on siitä lähtien kehittynyt omannäköiseksi. Tää on otettu kolme vuotta sitten toukokuussa. En enää kammoksunut housuja, mutta legginsejä pidin oheisen kuvan malliin onneksi ilman sortseja ainoastaan viidesti ennen kuin tulin järkiini ja tajusin, ettei niin voi tehdä.


Tää on otettu muutamaa kuukautta edellistä kuvaa myöhemmin. Mulla on vielä hurjan pitkät hiusket, ylipaksu otsatukka ja silmälasit numero 2. Itse asiassa tykkään tästä kuvasta hurjan paljon, kun mulla on niin onnellisen näköinen hymy. :D


Tuossapa on vasemmalla yksi ensimmäisistä tätä blogia varten otetuista kuvista. Tohon aikaan en enää yhtään tykännyt mun silloisista silmälaseista ja käytinkin paljon piilolinssejä. Tukka oli perin pitkä ja toi hame oli yks mun suosikkeja (enää en kyllä ois ihan niin varma tosta kuviosta.. :D). Noi Vagabongin kiilakorot on kuitenkin edelleen mun rakkaus!

Oikealla puolestaan on ylioppilasminä samana keväänä 2014. Wanhoissa en ollut halunnut pitää laseja, mutta ylioppilaana halusin näyttää mahdollisimman paljon itseltäni ja pidin uudet lasit päässä. Rakastuin noihin laseihin muuten! Enää käytän piilolinssejä hurjan harvoin, vaan vielä kahden vuoden jälkeenkin tykkään noista kehyksistä ihan hulluna. Mun ylioppilasjuhlien teema oli vaaleanpunainen, joten mekko oli tietysti teeman mukainen ja kiharat taiteilin itse päähän juhlakampaukseksi.


Tänä keväänä näytän tältä. Käytän kyllä vieläkin laseja ahkerasti, mutta kotona hengaillessa itse asiassa harvemmin, kun mun lähinäkö on varsin hyvä. Tukka on lyhyempi kuin aiemmin, eikä housut enää pelota kuten teininä. Tyylini on silti perin tyttömäinen, enkä viihdy kovin hyvin perusfarkuissa. Tonkin kuvan paita on perin romanttista kukkakuviota.

Toisaalta viihdyn myös paremmin kameran takana kuin kameran edessä. Siksi tätä postausta varten oli tosi vaikea löytää fiksuja kuvia, joissa näkyisi selvästi, miten mun tyylini ja ulkonäköni on muuttunut. Taidan jatkaa kameran takana viihtymistä. Vaikka itseä on välillä ihan kiva tuijotella valokuvista, tykkään maailman katselemisesta linssin läpi vielä hurjan paljon enemmän.

Nyt tilaan Forexilta forintteja Budapestin-reissua varten ja kohta lähden kaverin kanssa nauttimaan salaattia Jyväskylän kauniiseen keskustaan. Ihanaa maanantaipäivää sinulle, kuka sitten ikinä tätä lueskeletkaan!