ETUSIVU KUKA? YHTEYDET
ETUSIVU
KUKA?
AIHEET
MATKAT
YHTEYDET

25. marraskuuta 2015

PIENEN RAKKAUSTARINAN ALKUNÄYTÖS

Ei minun pitänyt rakastua.

Suunnitelma oli seuraava: lukio loppuun, opiskelemaan lääkikseen Tampereelle, vuosi ulkomailla, vapaaehtoistöitä papukaijojen suojelualueilla, lastenlääkäriksi tai neurologiksi erikoistuminen, unelmien miehen tapaaminen 25-vuotiaana, naimisiin, koti, lapsia 30-vuotiaana ehkä.

Lukio loppui. Siitä eteenpäin suunnitelma lampsi suolle. Enpäs lähtenytkään opiskelemaan lääkäriksi, vaan päädyin journalistiikanopiskelijaksi Jyväskylään, vaikka olin haaveillut Tampereesta ysiluokasta lähtien.

Kämppis rahtasi minut opiskelijailtoihin. Siellä oli poika, jonka kanssa kämppikseni oli jutellut joskus facebookissa, vaikka he eivät olleet koskaan tavanneet. Selvisi, että poika opiskelee tietotekniikkaa. Pidin tämän mielessä, jos joskus vaikka tarvitsisin apua tietokoneiden kanssa.

Syksy kului. En tarvinnut apua tietokoneiden kanssa, mutta tuli joulu ja tuli uusi vuosi ja tuli helmikuu ja tuli televisiotyönkurssi, jossa opiskelijoiden piti kuvata lyhytelokuva. Pyysin poikaa toiseksi näyttelijäksi, koska pidin häntä helpostilähestyttävänän tyyppinä ja ajattelin, että hänen kanssaan voisi olla luontevaa kuvata elokuvaa.

Tutustuimme paremmin. Olin onnellinen siitä, että minulla oli läheinen miespuoleinen ystävä, sillä minulla ei ollut ollut sellaisia kovin montaa aikaisemmin. Kuitenkin jo maaliskuun taittuessa kohti loppuaan aloin varovaisesti kiinnostua hänestä muutenkin kuin vain ystävänä. Kokeilin kerran, kuinka paljon pidempi hän on minua, jos minulla on korkeimmat omistamani korkokengät jalassa. Totesin, että paljon pidempi. Olin tyytyväinen, mutta yritin silti vielä hetken vakuutella itselleni, että olemme vain kavereita.

Parikin ystävääni kuitenkin huomasi, että juttelin pojan kanssa pitkiä aikoja hyvinkin intensiivisesti aina nähdessämme. Minulle huomautettiin asiasta. Huh huh, totesin itsekseni, mutta myönsin vihdoin ääneen ystävilleni, että saatan olla pojasta kiinnostunut.

Lukuvuosi loppui, minulla alkoi kesätyöt ja muutin kesäksi Hämeenlinnaan. Poika jäi Jyväskylään. Minusta tuntui pahalta joutua eroon hänestä neljäksi kuukaudeksi. Aloimme kuitenkin puhua whatsappissa jo viikko ennen muuttoani. Puhuimme päivittäin. Puhuimme monta tuntia. Puhuimme viesteillä, jotka olivat niin pitkiä, että yhden kirjoittamiseen meni usein puolesta tunnista neljäänkymmeneenviiteen minuuttiin. *

Näimme kesällä ensin Jyväskylässä. Oli kulunut kolme viikkoa töideni alkamisesta. Menimme yhdessä kahville ja ihailimme harjun näkötornista maisemia. Poika esitteli minut kissalleen ja minä ryöväsin hänen levyhyllynsä. Parin viikon päästä ajoimme yhdessä Lempäälästä Jyväskylään viikonlopun viettoon. Kahden tunnin ajomatka muuttui lähes viiden tunnin ajomatkaksi, kun pysähdyimme syömään huoltoasemalle ja juttelimme autossa pojan pihassa ainakin tunnin ennen kuin ajoin majapaikkaani toisen kaverini luo kolmen aikaan aamuyöstä. Tästä parin viikon kuluttua Jyväskylän ystäväni tulivat porukalla vierailemaan kotiini Hämeenlinnaan. Poika tuli myös. Hänellä oli syntymäpäivä sinä viikonloppuna. Tein hänelle kakun. Hän toi minulle suklaata ja teetä. Hämeen linnassa vieraillessamme onnistuimme jättäytymään muusta porukasta ja löytämään salakäytävän.

Kului vielä kaksi viikkoa. Tuli kesäkuun viimeinen viikonloppu. Sastamalassa oli evankeliumijuhlat. Poika riensi paikalle työpäivänsä jälkeen ja halasimme ehtoollisjonossa. Menimme iltaohjelmaan ja kello kolmen aikaan yöllä, kun muut olivat jo menossa nukkumaan, totesimme, että olisi kiva vielä mennä jonnekin kävelemään.

Löysimme Sastamalan läpi virtaavan veden ääreltä penkin ja katselimme yhdessä järven peittävää sumua ja auringonnousua. Kävi ilmi, että hän on kiinnostunut minusta. Kävi ilmi, että minä olen kiinnostunut hänestä. Puhuimme aamuseitsemään. Saman päivän iltana minusta tuli hänen tyttöystävänsä. Käsi löysi varovasti toisen käden. Sormet takertuivat toisiinsa. Hymyn kareet pilkottivat huulien nurkissa.

Ei minun pitänyt rakastua. Hupsista. Rakastuin kuitenkin.

Minun poikaystäväni on ihanin kaikista.

Minun poikaystäväni keksii parhaita salaliittoteorioita. Hänet on mahdollisesti luotu samassa salaisessa laboratoriossa kuin minutkin, sillä aivoissamme tuntuu olevan samanlaisia palasia, jotka saavat meidät tekemään samoja eriskummallisia huomioita elämästä, miettimään samoja sanoja samanaikaisesti, ymmärtämään toistemme hämmentäviä päähänpistoja. Tätä ei voi selittää muulla kuin yhteisellä laboratorioalkuperällä ja aivokokeilla, joita meille on aikoinaan tehty.

Minun poikaystäväni on ihan käsittämättömän suloinen. Kun hän innostuu jostakin levystä tai pelistä, hän saattaa puhua siitä keskeytyksettä monta kymmentä minuuttia. Hänellä on luontainen taipumus puhua niin eläytyen, että minäkin kiinnostun asioista, joista en ole aiemmin liiemmin välittänyt.

Minun poikaystäväni on ihmeellisin. Hän on matkalla kanssani kotiin Iskän luokse. Hän halaa ja lohduttaa minua, kun itkettää, eikä pelkää vaikeistakaan asioista puhumista.

Minun poikaystävästäni hiidenkirnut, salakäytävät ja tippukiviluolat ovat hurjan jänniä (minusta myös!).
Minun poikaystäväni sekoittaa toisinaan Berliinin ja Münchenin keskenään (ja se on aika sympaattista).
Minun poikaystävälläni on kissa (eli juuri se lemmikki, joka ihmisellä pitääkin olla, jos olosuhteiden pakosta ei voi pitää kirahvia lemmikkinä).
Minun poikaystävälläni on paras huumorintaju ja ihanin nauru.
Minun poikaystäväni on hurjan älykäs.
Minun poikaystäväni on hurjan komea.
Minun poikaystäväni on hurjan ihana.

Ja nyt kun minä olen tavannut hänet, en todellakaan haluaisi odottaa 25-vuotiaaksi hänen tapaamistaan. Minusta on parasta saada tuntea hänet juuri nyt.

Kun kerroin isovanhemmilleni ensimmäistä kertaa poikaystävästäni, isoisäni kysyi: "Onko se poikaystäväsi hyvä poika?" Minä vastasin: "On, paras." Isoisäni totesi: "Jos on hyvän löytänyt, siitä kannattaa pitää kiinni. Niitä on harvassa."

Ja niin minä aionkin pitää.

* Siirsimme whatsapp-keskustelumme word-tiedostoon seurusteltuamme kaksi viikkoa selvittääksemme, kuinka paljon olimme puhuneet kesän aikana. Ennen seurustelua käydyt viestit käsittävät 300 sivun verran tekstiä. Seuraavien kahden viikon aikana vaihdettiin viestejä vielä sadan sivun verran, vaikka puhuimme puhelimessa lähes joka ilta tunnin tai pari. 


Kuvat otti Jenna. 

13. marraskuuta 2015

JALANJÄLKIÄ FIRENZEN USVAISTEN KATUJEN KIVISSÄ


Tihkusateinen, suloinen, vehreiden kukkuloiden ympäröimä Firenze. Mä olin kuumeessa, mutta se ei saanut mua jäämään hostellille möhisemään. Villapaita päälle, särkylääkenappi naamaan ja juoksentelin hurmaantumaan punatiilikattoisesta kauneudesta.


Duomon aukion Santa Maria del Fiore -kirkko hallitsi Firenzen keskustaa majesteettisella otteella. Kirkon kupoli oli suositumpi käyntikohde, mutta nopeammin pääsi kipuamaan kellotorniin, josta näki melkein yhtä pitkälle. Siispä minä ja matkaseurani päätimme skipata jonottamisen ja tepastella 414 porrasta 85 metrin korkeuteen. Vaikka tornin ahdistavat porraskäytävät muuttuivat ainoastaan kapeammiksi korkeuksiin kohotessamme, me selvittiin sankareina huipulle asti. Silmät vain sulivat rakkaudesta ympäröiviä maisemia kohtaan. 


Antiikin ja renesanssin taiteesta meinasi tulla Italian aikana ähky. Nähtiin hurjan upeita freskoja joka puolella, muun muassa Santa Maria del Fioressa, ja hurjan alastomia patsaita Uffizin galleriassa. Jälkimmäisessä käytiin bongailemassa myös kuuluisuuksia, löydettiin sieltä muun muassa Botticellin Kevät ja Venuksen syntymä. Tunnustus: Mulle on vielä vähän hämärän peitossa, että miksi ne teokset pitää nähdä itsekin - eikö riitä, jos ne on nähnyt oppikirjassa viisisataatuhatta kertaa? Oonko kauheen sivistymätön, kun mua antiikin alastomat heebot ei hirveästi säväytä, vaan sytyn vähän modernimmalle taiteelle? 


Arnon ylittävä Ponte Vecchio jalokivikauppoineen oli veikeä. Ilmeisestikin sillalla on aikoinaan ollut teurastajien puoteja, mutta sitten joku mr. herttua ei tykännyt teurastustöryn hajusta, ja päätti, että sillan pikkuruisiin taloihin on perustettava jalokivikauppoja. Me käytiin bongailemassa potentiaalisia vihkisormuksia matkaseurani kanssa, mutta esillä olleet yksilöt olivat sen verran prameita, etteivät miellyttäneet kummankaan silmää. Poikaystäväkin tykkäsi, kun kerroin, että vihkisormusta ei tulevaisuudessa sitten tarvitse lähteä hakemaan Italiasta asti, heh.

Joen toiselta puolelta löytyi myös parasta pastaa, jota syötiin koko reissun aikana! Valitettavasti en muista paikan nimeä, enkä edes tarkkaa sijaintia, koska me vaan lähdettiin harhailemaan ja satuttiin pienelle aukiolle, jonka ympärillä oli useampi suloinen ruokapaikka. Sitten marssittiin sisään sellaiseen, joka näytti viihtyisimmältä ja annettiin sydämiemme sulaa sen ruuan äärellä. Oih! Siellä oli myös hurmaavat tarjoilijat. Yksikin kyseli meiltä, että minne ollaan matkustamassa seuraavaksi ja kuultuaan, että Berliini on viimeinen pysähdyspaikkamme ennen Suomea, hän totesi, että sittenhän meidän on osattava tilata saksaksi olutta. "Ein Bier, bitte", hän opasti ja oli hyvin tyytyväinen, kun opittiin hurjan nopeasti.

Etukäteen Firenzen hostellimme, Hostel 7 Santi, oli se, josta olin eniten innoissani. Kukapa ei olisi innoissaan hostellista, joka on tehty vanhaan luostariin? Kävi kuitenkin ilmi, että vanha luostari ei ainakaan tässä tapauksessa ollut kuin vanha linna, jossa ritarit hyppelivät prinsessojensa kanssa aikoinaan, vaan hyvin kolkko ja askeettinen tiilikompleksi. Hostelli oli siisti ja turvallinen ja lisämaksusta ostettava aamiainen oli hurmaavan monipuolinen, mutta paikassa ei ollut samaa lämpöä kuin Rooman kodikkaassa pikkuhostellissamme. Möh.

Firenze oli suloinen. Kuumeen ja särkylääkkeiden vaikutuksesta olin aika ajoin jokseenkin villillä päällä, ja matkaseurani joutui kuuntelemaan välillä hyvinkin rouheaa huumoria. Iltaisin kääriydyin kaulahuiviini ja skypetin tuntikaupalla poikaystävälleni hostellin käytävältä. Kahden ja puolen Firenzessä vietetyn päivän kuluttua kasvatimme siivet ja lensimme Berliiniin.

5. marraskuuta 2015

ROOMARAKKAUTTA


Noin kuukausi sitten pakkasin ystäväni matkalaukkuun ja suuntasin kohti kahdentoista päivän Rooma-Firenze-Berliini-kiertuetta. Pikaisena katsauksena budjettiin todettakoon, että lennot saimme kahdellasadalla eurolla ja hostellit suunnilleen samankaltaisella summalla per naama. Rahaa paloi silti melkomoisesti, sillä kotiin palattiin vatsat huumaavan ihanalla gelatolla täytettyina ja kassit täynnä matkamuistoja.

Koska reissusta tarttui kuvia 1200 kameran muistikorteille ja 560 puhelimeen, päätin jakaa reissun neljään osaan: yksi postaus jokaiselle kaupungille ja neljäs puhelimesta löytyneille kuville. Ensimmäisessä matkakertomuksen osassa puhutaan suloisesta ja ylhäisestä Roomasta.





Trastevere, toisella puolella jokea sijaitseva alue, josta sai ihania ihania ruoka-annoksia 5-7 eurolla, jossa soitettiin kaduilla musiikkia ja jossa sorruin ostamaan pinkin selfiekepin. Sekä minä että matkaseurani ihastuttiin alueeseen ikihyviksi ja tonne palattiinkin ainakin kolmena päivänä fiilistelemään ruokaa, gelatoa ja tunnelmaa. Alueen ainoa ongelma oli se, että sinne ei kulkenut metroa, eikä me jaksettu opetella käyttämään ratikkaa. Oli siis käveltävä parin kilometrin matka lähimmälle metroasemalle.



Vatikaani, valtio jonka rajoja ei edes huomaa ylittävänsä: yhtäkkiä sitä vain onkin astunut Roomasta Vatikaaniin, kun astuu Pietarinaukion pylväiden välistä.


Vatikaanin puutarhoissa käytiin kierähtämässä opastetulla kierroksella tallailemassa samoja polkuja kuin paavitkin vapaa-ajallaan, Vatikaanin museossa meinattiin pyörtyä kun siellä olisi ollut niin paljon kaikkea kullanhohtoista nähtävää ja Sikstuksen kappelissa tuijotettiin kuuluisaa kattoa niskat väärällään. Olihan se kaikki hienoa, mutta vähän tuli sellainen olo, että yliarvostettua moinen.


Colosseum käytiin kurkkaamassa. Siellä oli paljon turisteja, jotka napsivat leveät hymyt naamoillaan selfieitä taustanaan areena, jolla aikoinaan tapettiin tuhansia ihmisiä. Kukaan ei ole keskitysleireillä hymysuin napsimassa kuvia itsestään. Vähän ehkä siis brutaalia, että sellaista tapahtuu Colosseumilla. (Okei, okei, myönnetään! Otettiin mekin hymykuvia Colosseumin äärellä. Mutta näin jälkikäteen iski tietoisuus, että aika hurjaa sellainen!)


Forum Romanum oli yksi suosikeistani. Siellä tuli konkreettisimmin lähelle se, mitä tavallisen roomalaisen elämä on joskus muinaisuudessa saattanut olla. Viereiseltä Palatinus-kukkulalta oli hienot näköalat muinaisiin raunioihin.


Muista kohteista mainittakoon Pantheonin temppeli, kermakakkunakin tunnettu Vittoriano-monumentti, remontissa ollut Fontana di Trevi sekä päärautatieasemalta löytynyt kolmikerroksinen kirjakauppa. Kirjakauppa tosin oli kidutusta minulle, joka en osaa italiaksi muuta kuin tilata olutta. (Hyödyllisiä fraaseja opetti matkaseurani mulle ennen matkaa - enhän minä edes pidä oluesta!) Oisin halunnut ostaa kaikki mahdolliset kirjat, mutta oluentilausfraaseilla ei paljoa lueskella.

Sunshine Hostel, jossa majoituimme neljän Roomassa vietetyn yön ajan, kohteli meitä hyvin. Omistaja oli hurjan äidillinen ja sydämellinen, ja huoneitakin oli ainoastaan neljä. Tunnelma oli tiivis ja ihmisten kanssa tuli rupateltua vahingossakin. Aamiaiseksi saatiin suklaalla täytettyjä croisantteja, oih! Sijainniltaankin hostelli oli kohtuullinen, kilometri päärautatieasemalta ei ollut paha matka hiippailla.

Saavuimme Roomaan keskiviikkona ja lähdimme sunnuntaina. Matka jatkui junalla läpi italialaisten junatunnelien ja maalaisseudun idyllin kohti kuvankaunista Firenzeä. Itse sairastuin viimeisenä Rooma-päivänämme flunssaan, joten kaulahuiviin kääriytyneenä ja pipon päähäni istuttaneena nökötin matkaseurani vieressä junanpenkillä. Ajattelin Suomessa nököttävää poikaystävää. Tässä vaiheessa matkaa alkoi olla jo aika kova ikävä.

2. marraskuuta 2015

APUA, OLEN HENGISSÄ!


Hups. En ole kuollut.

Minä potkin ja hytkyn ja pyörittelen silmiäni puolen vuoden blogikuolemankin jälkeen.

Minä järjestelen omasta pienestä yksiöstäni kotoisaa koloa, johon käpertyä talviunille ja herätä välillä juomaan kuumaa glögiä. Minä varaan ajan poliisiasemalle, jotta saan uuden passin ensi vuodelle Malta-vaihtolukukauttani varten. Minä kirjoitan kohtuuttoman monta sydäntä ja höpsähtänyttä hymyä jokaiseen whatsapp-viestiin, jonka lähetän poikaystävälleni, joka tänä aamuna lähti sivarikouluttautumaan metsän ja menninkäisten keskelle.

Minä lillun kylpyammeessa kuin notkea spagetti ja nauran Don Quijoten tolvauksille. Minä laitan maitoon liikaa kaakaojauhetta ja juon koko suklaisen sotkun. Minä väsyn enkä tiedä, mikä haluaisin olla isona. Kadehdin niitä, jotka tietävät.

Minä haaveilen aktiomatkasta Myanmariin, pohdin olisiko sellaisessa mitään tolkkua ja olisiko minusta moiseen. Minä ostan luonnosvihon ja piirrän ensimmäistä kertaa vuosiin turtlesin ja prinsessan ja ballerinan. Minä katselen kaupungin valoja, sytytän asunnon täyteen tuikkuja ja tanssin kun kukaan ei kuule.

Minun pitäisi imuroida asunto ja tiskata kanakastikkeen jämät irti paistinpannusta. Minun pitäisi käsitellä 800 matkakuvaa ja lukea kaksi romaania torstaiksi. Minun pitäisi ostaa junaliput kotiin ja löytää metka isänpäivälahja. Minun pitäisi kirjoittaa raportti Decameronesta, jonka asemaa klassikkokirjallisuuden joukossa paljosti kummastelen.

On aika rakentaa ja on aika purkaa. On aika heitellä kiviä ja on aika kerätä kivet. On aika etsiä ja on aika kadottaa. On aika olla vaiti ja on aika puhua. On aika imuroida ja on aika olla imuroimatta. On aika ostaa junaliput ja aika olla ostamatta.

On aika levätä.
On aika levätä.
On aika levätä.

On aika.