ETUSIVU KUKA? YHTEYDET
ETUSIVU
KUKA?
AIHEET
MATKAT
YHTEYDET

25. maaliskuuta 2015

STRICTLY NO ELEPHANTS


Onko olemassa lasta, 
joka ei lauhkeana, unettomana kesäyönä 
olisi nähnyt taivaalla 
Peter Panin purjelaivaa? 

- Roberto Cotroneo: Se una mattina d'estate un bambino

Inspiraatio ja haaveet voivat löytyä pienistä hetkistä ja kauniista kuvista. Elämä on harvoin mustavalkoista, mutta silti mustavalkoisissa kuvissa on usein enemmän elämää kuin värillisissä. Ehkä mustavalkoiset hetket vangitsevat jotakin kokonaisvaltaisemmin, autenttisia häivähdyksiä arjesta, selkeitä kontrasteja, ajan patinoimaa maailmaa ja unelmakartastoa.

Blogilla on tänään yksivuotissynttärit. Tästä on hyvä jatkaa.

kuvat: weheartit.com

23. maaliskuuta 2015

ELOKUVISSA

Olen viime aikoina käynyt aika monta kertaa elokuvissa itsekseni. Ihmisten seura on tuntunut tuskastuttavalta, kevätväsymystä on ollut ilmassa ja kun en ole jaksanut puhua kenellekään, olen paennut elokuvateatterin hiljaisuuteen. Pehmeät penkit, pimeä sali, hyvä tarina ja ennen elokuvan alkua salakuunnellut, toisten leffafanien keskustelut – niistä rakentuu kauniita hetkiä.

Tässä muutama elokuva, jotka kävin viime ja sitä edellisen viikon aikana katsomassa.

Miekkailija

Klaus Härön ohjaama draama kertoo ammattimiekkailija Endel Nelisistä, joka päätyy virolaiseen kyläkouluun liikunnanopettajaksi. Hänen vastuullaan on vapaa-ajantoiminnan järjestäminen lapsille, ja hän alkaa opettaa lapsille miekkailua.

Kuten aiemmatkin Härön elokuvat, tämäkin on kaunis ja herkkä, varovaisin siveltimen vedoin rakennettu kokonaisuus. Pidin hauraasta tunnelmasta, siitä kontrastista joka syntyy Neuvosto-Viron karuista ja vaatimattomista oloista ja toisaalta oppilaiden viattomuudesta, siitä vilpittömästä innostuksesta, jolla he suhtautuvat miekkailuun. Lapsinäyttelijöiden aitous onkin elokuvan parasta antia.

Lavasteet ja henkilöt ovat uudet, mutta tarinan kaava on hyvin klassinen. Elokuva ei kuitenkaan kaipaa krumeluureja. Se on rakennettu pienistä yksityiskohdista, valosta ja hienosti rajatuista kuvista. Tarinassa on sopivasti aukkoja, se antaa katsojalle tilaa tulkita ja ymmärtää, se ei aliarvioi katsojaa. Pidin paljon ja suosittelen.  

Birdman

Tämän vuoden parhaan Oscar-pystin Boyhoodin nenän alta napannut elokuva oli koskettava kuvaus siitä raadollisuudesta, jolla usein suhtaudutaan suurien hittielokuvatrilogioiden näyttelijöihin ja kuinka vaikeaa heidän on lähteä tekemään uraa toisten projektien parissa, kun koko maailma on tottunut ajattelemaan heitä Harry Potterina, Spidermaninä, Frodona – tai Birdmaninä.

Leffa oli hyvä ja henkeäsalpaava kokonaisuus. Elokuva on kuvattu mielettömällä tavalla siten, että se luo illuusion jatkuvuudesta – kuin koko elokuva olisi kuvattu yhdellä otoksella. Leikkauksia ei näytä olevan, vaan kamera seuraa henkilöitä kohtauksesta toiseen. Myös elokuvan äänimaailma on hyvin askeettinen: kovat ja armottomat rummut lyövät tarinalle tahtia ja luovat yhdessä kuvauksen kanssa elokuvalle tiiviin ja intensiivisen tunnelman.

Sekä Michael Keaton että Edward Norton loistavat rooleissaan, ja Emma Stone osoittaa taas kerran, että hän on aivan oikeassa paikassa kuuluessaan suosikkinäyttelijöideni listalle.

Upea leffa.

Big Game

Minulla oli suuret odotukset Suomen suuribudjettisimpana elokuvana mainostetun Big Gamen suhteen. Elokuva vaikutti trailereiden perusteella hulvattomalta, Jalmari Helanderin aiempi elokuva Rare Exports on virkistävä ja synkkä outolintu elokuvien joukossa - ja jos Samuel L. Jackson sattuu näyttelemään suomalaisessa elokuvassa, on se jo nähtävä pelkästään senkin takia.

Vähän jouduin kuitenkin pettymään. Elokuvan yleisvaikutelma on nimittäin sen sorttinen, että se on kuin suoraan 10-vuotiaiden poikien mielikuvitusleikistä. Fiiliksen aiheuttaa monin paikoin toistuva liiallinen mahtipontisuus, kökkö dialogi joka ei istu sen enempää suomalaisten kuin amerikkalaistenkaan näyttelijöiden suihin, absurdit yksityiskohdat, henkilöiden yksiulotteisuus ja henkilösuhteiden kliseisyys.

Lisäksi häiritsee se, että leffa on kuvaavinaan Suomen tuntureita ja se on silti kuvattu Saksan metsissä ja Sveitsin Alpeilla. Tajuan, että leffa kuvaa sitä, miltä Suomen Lappi näyttää ohjaajan mielikuvituksessa, mutta minun olisi katsojana helpompi samaistua leffaan, jos se oikeasti näyttäisi Suomelta. Myös ne lukuista pikkujutut, jotka on laitettu elokuvaan ulkomaalaisten katsojien houkuttelemiseksi, nyppivät. Esimerkiksi aivan elokuvan alkupuolella päähenkilö Oskari kuuntelee metsästysäänikirjaa – englanniksi. Ei ole ehkä ihan tyypillisin kieli kuunnella mitään äänikirjaa, kun kuuntelija on 13-vuotias suomalainen poika.

Kaikesta huolimatta elokuva on katsomisen arvoinen. Se ei kerro suurta ja mullistavaa tarinaa, jota ihmiskunta ei ole koskaan nähnyt aiemmin, mutta siinä on silti hauskoja kohtia ja elokuva selkeästi paranee loppua kohti. Elokuvassa on ehkä parasta pakastin, josta en spolereiden välttämiseksi sano sen enempää. Myös Onni Tommila loistaa roolissaan.


Mitä mieltä te olette? Ootteko käyneet katsomassa näitä tai muita leffoja? Mitä ootte tykänneet? Voitteko suositella muita nyt elokuvissa pyöriviä pätkiä?

10. maaliskuuta 2015

ROKOTUKSET KUNTOON

Oon lähdössä viisipäiväiselle visiitille Istanbuliin huhtikuun alkupuolella, ja tänä aamuna päätin ruveta selvittelemään, onko mun rokotuskuviot oikealla tolalla matkaa ajatellen.

Aloitin tutkimalla, mitä rokotuksia tarvitaan, mikäli aikoo matkustaa Turkkiin. Googlettamalla löysin suhteellisen helposti tiedon, että jäykkäkouristus-, kurkkumätä-, polio- ja MPR-rokotusten on oltava kunnossa, ja että lisäksi suositellaan ainakin hepatiitti A ja B -rokotusten hankkimista.

Tässä oli se helppo osuus.

Seuraavaksi soitin nimittäin YTHS:lle tiedustellakseni, kuinka heillä rokotetaan opiskelijoita. Minut ohjattiin täyttämään sähköinen matkalle lähtijän terveys- ja rokotuskysely netissä. Voidakseni täyttää kyseisen lomakkeen, minun tarvitsi tietää, milloin olen mitäkin rokotuksia saanut. Koska en kuitenkaan ole vielä koskaan käyttänyt YTHS:n palveluita, tietojani ei näy heidän järjestelmässään. Virkailija siis neuvoi minua soittamaan entisen kotikuntani terveyskeskukseen. Tässä vaiheessa alkoi lievästi ketuttaa. Mitä ihmeen byrokratiaa on, etteivät kaikki terveydenhuollon ihmiset pääse käsiksi hoitotietoihini missä tahansa hoitopisteessä?

Soitin Hämeenlinnaan. Siellä päivystyksen virkailijalla ei ollut oikeuksia tarkastella saamieni rokotusten tietoja, mutta osasi kyllä ystävällisesti kertoa minun saaneen kaksi influenssarokotusta ja sikainfluenssarokotuksen yläkoulu- ja lukioiässä. Hän ehdotti, että soitan entisen lukioni kouluterveydenhoitajalle.

Tässä vaiheessa näin jo punaista. Tässä yhteiskunnassahan kaikki on sähköisillä lomakkeilla, minun netinkäyttöänikin seurataan, mainostajan keräävät minusta loputtomat määrät tietoa ja dataa, sähköpostikeskustelujenikin oikeudet kuuluvat jollekin jenkkipalvelimelle ja jotkut kännykkäsovellukset saattavat vakoilla minua mikrofonin kautta. Miten minusta ei siis ole kattavaa, sähköistä rokotuskartastoa, jota kaikki terveydenhuollon ammattilaiset pääsisisvät katsomaan?!

Seuraavaksi soitin kuitenkin lukion kouluterkkarille, joka lupasi soittaa takaisin, kunhan on löytänyt tietoni jostain papereilta. Siis papereilta?! Eikö kaikki olekaan sähköistä?

Lopulta saan tietää, että seuraava jäykkäkouristusrokotus minun tarvitsee ottaa vasta vuonna 2017, ja että hepatiittirokotukset minulta puuttuu. Silti en voi muuta kuin ihmetellä. Tämänhän pitäisi olla ties mikä valvontayhteiskunta, jossa isoveli valvoo pienintäkin liikettäni. Valvoisi sitten edes oikeissa asioissa! Kirjaisi sitten jokaisen rokotukseni johonkin pitkään sähköiseen listaan, josta minäkin pääsisin helposti katsomaan, mitä rokotuksia olen saanut kaksivuotiaana! Ei meillä kaikilla tähän ikään ehtineillä todellakaan ole enää tallessa se vaaleanpunainen neuvolakortti, johon pikkunassikoille kirjattiin uudet rokotukset ja josta Hämeenlinnan terveyskeskusvirkailija kehotti katsomaan!

Onneksi tällä tarinalla nyt oli onnellinen loppu. YTHS:lle laitoin jo viestiä, että rokotuksiin olisi päästävä ja pian, ja ensimmäisen hepatiittirokotuksen ehdin hyvin saada ennen matkalle lähtöä. Silti haluaisin vain niin kovasti, että maailmasta löytyisi sukkahousut joihin ei tule reikiä, monitoimikanta-asiakaskortti jota näyttämällä saisi bonukset ja plussat kaikista mahdollisista kaupoista eikä tarvitsisi omistaa sataatuhatta leimakorttia ja läpyskää - sekä sähköinen rokotusluettelo jossa olisivat kaikki koskaan saamani rokotukset ja jota pääsisin katselemaan koska tahansa pankkitunnuksilla. Onko tämä nyt niin kauhean paljon pyydetty?

9. maaliskuuta 2015

SYNTYMÄTTÖMYYSPÄIVÄJUHLAT


this way that way tea party wrong way alice in wonderland
you are late!
you are late!
Kun olin lapsi, isoäitini luona oli suunnilleen kolme VHS-kasettia, joiden väliltä piti valita, mitä katsella. Vaihtoehtoihin kuuluivat Fröbelin palikat, Maija Mehiläinen ja vuoden 1951 animaatiopiirroselokuva Liisa ihmemaassa. Kaikkia näitä tuli katseltua naperona kyllästymiseen asti, mutta kaikkein parhaiten mieleen ovat jääneet ne hetken, joina tuijotettiin veljen kanssa irvikissaa, jänistä taskukellon kanssa, Hertta-kuningattaren krikettipelejä ja sitä kuinka Liisa tippuu kaninkolon loputtomaan pimeyteen.

En ole mikään fanaattisin Ihmemaa-fani, mutta lapsuuden piirrosanimaatio ja teini-iässä katsottu Tim Burtonin Alice in Wonderland –leffa ovat jääneet mielikuvituksen peränurkkiin kutkuttelemaan. Koska olin kaiken lisäksi uhonnut pitäväni eeppisimmät 20-vuotissynttärit ikinä, päädyin niinkin hullulle linjalle kuin Ihmemaa-teema. Niinpä miun kotonani vietettiin lauantaina 20-vuotissyntymättömyyspäiväjuhlia erimakuisten teelajikkeiden, kaniinien, pelikorttikoristeiden ja ihanien ihmisten kanssa.

Olin kehittänyt ”superkivaksi” (lainausmerkeissä, koska en tiedä, oliko superkivaa kenenkään muun kuin miun mielestä.. :D) ohjelmaksi erilaisia YouTubesta poimittuja haasteita ja niinpä ohjelmassa oli ihmisten meikkaamista ja kakunkoristelua silmät sidottuina, ja lisäksi päästiin läträämään ja leikkimään ruualla pista- ja smoothiehaasteen merkeissä. Kemuissa siis valmistui pitsa, johon laitettiin raguleton ja juuston lisäksi M&M-karkkeja, vaahtokarkkea, herkkusieniä, kinuskikastiketta, nallekarkkeja ja viinirypäleitä, sekä pitsa, johon eksyi raguleton ja juuston lisäksi tonnikalaa, banaania, dominoita, tortillasipsejä, päärynäpilttiä ja ananasta. Pitsaleipureiden piti myös maistaa vähintään pieni pala omasta pitsastaan (pojat tosin keksivät vielä oman haasteen ja haastoivat toisensa syömään oman pitsansa kokonaan…). Mäkin maistoin karkkipitsaa ja oli kyl ihan jännä maku – en kyl toiste syö vaahtokarkkeja ja herkkusieniä samassa annoksessa…

Pilkka sattui kuitenkin omaan nilkkaan viimeistään smoothie-haasteen kohdalla, kun jouduin itse valmistamaan parin kanssa smoothien, johon päätyi sinappia, bataattikesäkurpitsapilttiä, päärynäpilttiä, salsakastiketta, dominokeksejä ja hunajaa (toiselle parille sattui ihan inhimillinen cocktail: viinirypäleitä, kahvijugurttia, oliiviöljyä, banaanijugurttia, turkinpippurirouhetta, banaania - olin vähän kateellinen…). Oli suhteellisen ällöttävä sotku, mut kunnialla naukkailin pari kulausta omaa ihmejuomaani…

Partyjen koristuksiin kuului edustava valikoima eriparisia kirpparilta hamstrattuja mummonkahvikuppeja, silvotut ja paloitellut pelikortit pitkin kämpän seiniä, kirjat ja kellot kahvipöydässä ja tietty you are late -lappu ulko-ovessa sen jälkeen, kun kutsuun merkitty saapumisajankohtatoive oli ohitettu. Itse tykästyin muuten hirveästi noihin lautasia ja kuppeja pinoamalla aikaan saatuihin tarjoilulautasiin! Tuommoisista voisi kuvitella joskus toistekin tarjoavansa jotakin pikkuista joissakin hippaloissa.

Ihmiset oli myös pukeutuneet teeman mukaisesti! Löytyi hullun hatuntekijän hattuja, paljon söpöjä kellokoruja ja jopa yksi oikea taskukello, valkoinen jänis jota Liisa seurasi kaninkoloon, raitapaitoja ja liivejä ja kauniita mekkoja. Ihania ihania ihmisiä! Oon niin onnellinen heistä jokaisesta! (Vaikka en tiedäkään, kuinka moni enää puhuu miulle, kun oon aiheuttanut erinnäisiä traumoja ällötyspitsahaasteilla sun muilla…)

Kivaa oli! :)

Jälkikirjoitus  Liisa ihmemaassa –piirrosanimaation traumaattisuudesta:

En ollut katsonut pitkään aikaan yhtäkään Liisa ihmemaassa –leffaa, joten lauantaiyönä näperrellessäni koristeitä kekkereihini päätin katsoa Disneyn piirrosanimaation muistin virkistykseksi. Sitä katsellessani muistin, miksen koskaan lapsena oikeastaan pitänyt kyseisestä leffasta: siksi koska koko elokuvan ajan kaikki vain kettuilevat Liisalle. Nyt tuo kettuilu lähinnä vain huvitti, mutta muistan kuinka lapsena ahdisti, kun samaistuin Liisaan jotenkin kauhean vahvasti. Lisäksi se ylibrutaali osterikohtaus on kyllä käsittämätön, enkä jaksa tajuta, miten se on päässyt lastenelokuvaan. Voitte katsoa kohtauksen tästä linkistä, jos haluatte järkyttyä siitä, millaisia leffoja ootte lapsena katsoneet!