Olen viime aikoina käynyt aika monta kertaa elokuvissa
itsekseni. Ihmisten seura on tuntunut tuskastuttavalta, kevätväsymystä on ollut
ilmassa ja kun en ole jaksanut puhua kenellekään, olen paennut elokuvateatterin
hiljaisuuteen. Pehmeät penkit, pimeä sali, hyvä tarina ja ennen elokuvan alkua
salakuunnellut, toisten leffafanien keskustelut – niistä rakentuu kauniita
hetkiä.
Tässä muutama elokuva, jotka kävin viime ja sitä edellisen
viikon aikana katsomassa.
Miekkailija
Klaus Härön ohjaama draama kertoo ammattimiekkailija Endel
Nelisistä, joka päätyy virolaiseen kyläkouluun liikunnanopettajaksi. Hänen
vastuullaan on vapaa-ajantoiminnan järjestäminen lapsille, ja hän alkaa opettaa
lapsille miekkailua.
Kuten aiemmatkin Härön elokuvat, tämäkin on kaunis ja
herkkä, varovaisin siveltimen vedoin rakennettu kokonaisuus. Pidin hauraasta
tunnelmasta, siitä kontrastista joka syntyy Neuvosto-Viron karuista ja
vaatimattomista oloista ja toisaalta oppilaiden viattomuudesta, siitä
vilpittömästä innostuksesta, jolla he suhtautuvat miekkailuun. Lapsinäyttelijöiden
aitous onkin elokuvan parasta antia.
Lavasteet ja henkilöt ovat uudet, mutta tarinan kaava on
hyvin klassinen. Elokuva ei kuitenkaan kaipaa krumeluureja. Se on rakennettu
pienistä yksityiskohdista, valosta ja hienosti rajatuista kuvista. Tarinassa on
sopivasti aukkoja, se antaa katsojalle tilaa tulkita ja ymmärtää, se ei
aliarvioi katsojaa. Pidin paljon ja suosittelen.
Birdman
Tämän vuoden parhaan Oscar-pystin Boyhoodin nenän alta
napannut elokuva oli koskettava kuvaus siitä raadollisuudesta, jolla usein
suhtaudutaan suurien hittielokuvatrilogioiden näyttelijöihin ja kuinka vaikeaa
heidän on lähteä tekemään uraa toisten projektien parissa, kun koko maailma on
tottunut ajattelemaan heitä Harry Potterina, Spidermaninä, Frodona – tai
Birdmaninä.
Leffa oli hyvä ja henkeäsalpaava kokonaisuus. Elokuva on
kuvattu mielettömällä tavalla siten, että se luo illuusion jatkuvuudesta – kuin
koko elokuva olisi kuvattu yhdellä otoksella. Leikkauksia ei näytä olevan, vaan
kamera seuraa henkilöitä kohtauksesta toiseen. Myös elokuvan äänimaailma on
hyvin askeettinen: kovat ja armottomat rummut lyövät tarinalle tahtia ja luovat
yhdessä kuvauksen kanssa elokuvalle tiiviin ja intensiivisen tunnelman.
Sekä Michael Keaton että Edward Norton loistavat
rooleissaan, ja Emma Stone osoittaa taas kerran, että hän on aivan oikeassa
paikassa kuuluessaan suosikkinäyttelijöideni listalle.
Upea leffa.
Big Game
Minulla oli suuret odotukset Suomen suuribudjettisimpana
elokuvana mainostetun Big Gamen suhteen. Elokuva vaikutti trailereiden
perusteella hulvattomalta, Jalmari Helanderin aiempi elokuva Rare Exports on
virkistävä ja synkkä outolintu elokuvien joukossa - ja jos Samuel L. Jackson
sattuu näyttelemään suomalaisessa elokuvassa, on se jo nähtävä pelkästään
senkin takia.
Vähän jouduin kuitenkin pettymään. Elokuvan yleisvaikutelma
on nimittäin sen sorttinen, että se on kuin suoraan 10-vuotiaiden poikien
mielikuvitusleikistä. Fiiliksen aiheuttaa monin paikoin toistuva liiallinen mahtipontisuus,
kökkö dialogi joka ei istu sen enempää suomalaisten kuin amerikkalaistenkaan
näyttelijöiden suihin, absurdit yksityiskohdat, henkilöiden yksiulotteisuus ja
henkilösuhteiden kliseisyys.
Lisäksi häiritsee se, että leffa on kuvaavinaan Suomen
tuntureita ja se on silti kuvattu Saksan metsissä ja Sveitsin Alpeilla. Tajuan,
että leffa kuvaa sitä, miltä Suomen Lappi näyttää ohjaajan mielikuvituksessa,
mutta minun olisi katsojana helpompi samaistua leffaan, jos se oikeasti
näyttäisi Suomelta. Myös ne lukuista pikkujutut, jotka on laitettu elokuvaan
ulkomaalaisten katsojien houkuttelemiseksi, nyppivät. Esimerkiksi aivan
elokuvan alkupuolella päähenkilö Oskari kuuntelee metsästysäänikirjaa – englanniksi. Ei ole ehkä ihan
tyypillisin kieli kuunnella mitään äänikirjaa, kun kuuntelija on 13-vuotias suomalainen
poika.
Kaikesta huolimatta elokuva on katsomisen arvoinen. Se ei
kerro suurta ja mullistavaa tarinaa, jota ihmiskunta ei ole koskaan nähnyt
aiemmin, mutta siinä on silti hauskoja kohtia ja elokuva selkeästi paranee
loppua kohti. Elokuvassa on ehkä parasta pakastin, josta en spolereiden
välttämiseksi sano sen enempää. Myös Onni Tommila loistaa roolissaan.
Mitä mieltä te olette? Ootteko käyneet katsomassa näitä tai
muita leffoja? Mitä ootte tykänneet? Voitteko suositella muita nyt elokuvissa
pyöriviä pätkiä?