Olen haaveillut maailmasta. Vuodesta, jonka voisi viettää ulkomailla, reissata kokien ja kummastellen, katsellen ja kuunnellen, kertomuksia rustaillen ja uusia kieliä opiskellen. Olen googlettanut ranskalaisia nunnaluostareita, joissa voisi yöpyä (ja joissa valmistetaan käsin suklaata!), halpoja toscanalaisia hostelleja, puiden latvoihin rakennettuja luksushotelleja. Miettinyt junia, joiden ikkunoista voisi katsella ohi kulkevaa elämää.
Haluaisin kokea kesän Italiassa, syksyn Espanjassa, vaeltaa
Yorkshiren nummilla Englannissa, vierailla Irlannin linnoissa, seikkailla
Keski-Euroopan kauppahalleissa haalimassa makuelämyksiä. Haluaisin istua
tuntikausia kadunvarsien kahviloissa, lukea kasoittain kirjoja, joita ei tavallisesti ole aikaa
lukea, valokuvata valokuvata valokuvata maailman muistikortille, kirjoittaa
ajatusharhaa pieniin vihkoihin, jotka voisi lähettää äidille kotiin sitä mukaa,
kun ne täyttyvät.
On kuitenkin tahoja, jotka heristävät sormea unelmille ja epäilevät niiden järkevyyttä. Toisella
olkapäällä vanhemmat kuiskimassa: älä mene, sinut tapetaanraiskataanryöstetään
siellä. Toisella olkapäällä yhteiskunta kuiskimassa: älä mene, sinun opintosi viivästyvät,
sinä syrjäydyt, sinä tipahdat oravanpyörästä, sinä et saa töitä, sinä et ole
tehokas, sinä vaikutat ceeveessä huithapelilta hattivatilta, sellaiselta joka
haluaa vain hurvitella. Älä mene, sinun opintolainaasi ei anneta anteeksi,
sinun pitää olla tehokas, sinun pitää opiskella satatuhatta opintopistettä
lukuvuodessa ja saada burn out ja sittenkin vielä puurtaa töissä 70-vuotiaaksi.
Nyt ensin kuitenkin nautin tästä Suomen Narnia-talvesta. Narisevasta pakkaslumesta talvikenkien alla, hassuista yksinäisistä linnuista puidenlatvoissa, kelmeän aamuauringon viistosta valosta. Siitä kun sormet ja varpaat ovat niin jäässä, että tuntuu siltä kuin ne kohta tippuisivat irti itsestään. Pakkasen puremista poskista, jähmeistä nivelistä, kylmyyden tuoksusta, kirkkaista tähtitaivaista. Joskus haluaisin vielä matkustaa Lappiin hiihtämään revontulien alle.
Pakkanenkaan ei pysty hukuttamaan alleen takaraivossa hyppiviä, Bilbo Reppulin Taru Sormusten Herrasta -leffan alussa lausumia sanoja: "I need a holiday. A very long holiday." Kahdentoista intensiivisesti opiskeluun käytetyn vuoden jälkeen pieni hengähdystauko tekisi nimittäin ihan hyvää.