ETUSIVU KUKA? YHTEYDET
ETUSIVU
KUKA?
AIHEET
MATKAT
YHTEYDET

7. marraskuuta 2014

HAJANAISIA HETKIÄ, HILJAISIA HAAVEITA


Olen tullut huomaamaan, että kärsin suunnattomasti itsesensuurista. Mietin paljon, toisinaan aivan liikaa, mitä sanon ääneen, mitä kirjoitan paperille, miten muotoilen kaikista yksinkertaisimman tviitin. Usein päädyn siihen, etten sano, en kirjoita, en bloggaa, en tviittaa. Haluaisin rikkoa tätä kaavaa, haluaisin olla rohkeampi ilmaisemaan itseäni. Siksi tänäkin vuonna haastan itseni kirjoittamaan marraskuuromaanin, 50000 sanaa paperille 30 päivässä. Jos vaikka ajatuksenvirta paperilla vapauttaisi minut tietyistä kahleista, saisi huomaamaan, että välillä sanat syntyvät paperille silloinkin, kun ei ajattele.

Tämä postaus on toteutettu ajatuksenvirtana. Liikoja ajattelematta, hajanaisista hetkistä ja pienistä huomioista.

Lokakuun lopussa kävin paljon elokuvissa. Katsoin The Maze Runnerin, Boyhoodin, Vadelmavenepakolaisen ja Magic In the Midnightin. Muut olivat keskivertoja, Boyhood oli todellinen helmi. Käsittämätön kaunis kasvutarina, irrallisia hetkiä, selittelemättömiä ja suoria, todentuntuisia. 

Viime aikoina olen myös:
tutustunut hienoihin ihmisiin. 
jättänyt tiskaamatta. 
ostanut Ben&Jerry’s jäätelöpurnukan pakastimen perälle pahanpäivän varalle. 
hankkinut joulukalenterin. 
käynyt kirjamessuilla. 
bongannut julkkiksia (Arman Alizad, Mauri Kunnas, Paolo Giordano). 
valvonut liian myöhään.
katsonut Frendejä. 
haaveillut lämpimistä paikoista.

Torstaina kävin kahvilassa, jossa leikittiin, että oltiin sokeita. Pimé Caféssa teetä kaatoivat sokeat tarjoilijat ja kupponen kuumaa nautittiin pilkkopimeässä. Minun ja kämppiksen pöydässä istui ventovieraita, mutta pimeässä oli tavallaan helpompi puhua – kun ei nähnyt toista, ulkonäkö, eleet tai ilmeet eivät häirinneet. Toisaalta myös ahdisti. Kommunikaatioprosessista jää paljon myös pois, kun ei näe ihmisten kasvoja.

Olen miettinyt paljon viestintäprosesseja myös opintojen puolesta. Vaivaa hiukan, kun olen tullut siihen tulokseen, että kaksi ihmistä ei koskaan voi ymmärtää toisiaan täydellisesti. Molemmat tulkitsevat sanomisiaan omista kokemuksistaan katsoen, sanoilla on erilaisia miellemerkityksiä erilaisille ihmisille. Se mitä minä sanon, ei välttämättä olekaan se mitä minä tarkoitan, kun en itsekään osaa aivan täysin muotoilla ajatuksiani. Eikä toinen vastaanota asioita mekaanisen robottimaisesti – en voi syöttää dataa ihmisiin samalla tavalla kuin tietokoneisiin. En voi vastaanottaa asioita täysin sellaisina kuin ne kuulen. Tuntuu rajoittuneelta. Jotkut ihmiset ovat niin mielenkiintoisia, että heidän ajatuksensa haluaisi vastaanottaa sellaisinaan (vaikkei omaksuisikaan niitä omiksi ajatusmalleikseen).

Jossakin päin Suomea satoi jo lunta. Jyväskylässä on vasta huurretta. Silti kaipaisin sormikkaita, joita omistan kahdet, mutta jotka olen silti molemmat parit onnistunut hukkaamaan.

Tämän postauksen kuvat otettiin jo kaksi viikkoa sitten. Minua kuvaili Jenna ja minä kuvailin patoon kiinnitettyjä ruuveja ja muttereita. Kuvissa esiintyvä hame on tämän syksyn suosikkini, samoin Vagabondin ihanan ihanat kengät.