Ihan hirveetä. Muistan, että vielä viime kesänä sisustustavaroiden katseleminen kaupoissa oli suurinta tuskaa, koska omaan kämppään muuttaminen oli vaan niiiiiiin kaukaiselta vaikuttava asia, eihän sellaista tapahdu vielä vuosikausiin, pari välivuottakin tulee pidettyä ja kaikkea puuhattua ennen ensimmäistä omaa lukaalia, enkä mä halunnut kuppeja ja lautasia oman huoneen sängyn alle homehtumaan ja unohtumaan ja siksi ne jäi kauppaan ja niin oli hyvä. Ja nyt yhtäkkiä muuttopäivä onkin ihan nurkan takana ja tää tuli aivan liian nopeasti ja enhän mä ole ehtinyt edes oikein sisäistääkään tätä vielä, vaikka veljet häätikin jo mut mun huoneesta ja siirsi nurkkakamariin, jossa neliöitä on ehkä kuusi ja piti siivota ja lajitella kaikki vuosien varrella huoneen nurkkiin kerääntyneet Prinsessa-lehdet, alakoulun hiihtokisojen pokaalit, joulukoristeet, pääsiäiskoristeet, halloween-koristeet, tarinanalut, kymmenettuhannet muistivihot, artikkelikokoelmat, lapsuuden paperinuket, koriste-esineet, korut ja kosmetiikka, vanhat tukkaklipsit ja kirjakokoelma (ja siinä vaiheessa olin onnellinen, etten ollut hamstrannut vielä niitä kuppejakin). Nyt on kaksi jätesäkkiä roinaa menossa roskiin, ihan liikaa lähdössä Jyväskylään, ihan liikaa jäämässä tänne kotiin ja oon hukkua näihin tavaroihin ja mua ärsyttää pikkasen mutta ei liikaa.
Enimmäkseen on vaan kauheen haikea fiilis. Vielä ei itketä, mutta luultavasti ne tipat ilmestyy linsiin viimeistään sunnuntai-iltana, kun muuttoapu lähtee kotiin ja mä käperryn siihen uuteen sänkyyni sen uuden tyynyni kanssa ja kaikki tuoksuu ja näyttää vieraalta ja vaikka onkin ihan huippu kämppis, jonka oon tuntenut ties kuinka monta vuotta, niin silti itken vähän, koska oon nyt omillani ja uudessa kaupungissa ja entäs jos en löydä ystäviä ja jos kaikki yliopistolla onkin hirveitä ja rahat loppuu kesken (HUOM! Hae se opintotuki loppuun, murrrrr!) ja journalistiikka ei sittenkään ole sen mun juttu ja entä jos pilaankin kaikki mun vaatteet pesemällä ne vääränlaisessa pesuohjelmassa ja mitä jos kuolen nälkään ja mitä jos pölypunkit syö mut tai naapurit päättää vihata mua tai jos teen jotain kiellettyä ja saan häädön meijän kämpästä tai mitä jos mitä jos mitä jos. Ja sitten laitan kädet ristiin ja tajuan, että hei, ehkä tää tästä vielä, vaikka sillä hetkellä ei todellakaan tunnu siltä ja sit keitän itselleni kupin teetä ja meen parvekkeelle ja juon sen teen ja kaikki on taas hyvin.
Kun mun bestis muutti alkukuusta omaan kämppään Tampereelle, mun mieleen muistui katkelma L. M. Montgomeryn kirjasta Annan unelmavuodet. Mä rakastin noita kirjoja lapsena ja toi kohta oli jäänyt erityisesti mieleen, koska en pikkulikkana koskaan tajunnut sitä.
"Hänen oli erottava kodista, joka oli hänelle hyvin rakas, ja hän aavisti, ettei ikinä palaisi asumaan tänne muuta kuin loma-ajoiksi. Aivan entisenlaista ei tulisi enää milloinkaan; oli toista tulla tänne sattumalta pyhiksi ja kesälomiksi kuin oikein asua kotona. Ja voi, miten rakasta oli kaikki ---. Voisiko hän ikinä tulla oikein onnelliseksi muualla?”
Nyt mä kuitenkin ymmärrän justiinsa tismalleen. Koska ei muuttaminen ole vaan sitä, että saa järjestellä tavarat omaan pesään, johonkin mikä on just oman näköinen ja oloinen ja joka on vaan se ikioma ensimmäinen opiskelijakämppä, niin kun mä pikkulikkana ajattelin. Muuttaminen on myös hyvästejä ja sen hyväksymistä, että asiat muuttuu, että me ei enää koskaan asuta mun parhaiden kavereiden kanssa naapuruksina niin kun ollaan asuttu yli kymmenen vuotta. Tää touhu on kyyneleitä ja vatsanpuruja, bussireittien opettelua ja vastuun ottamista, jonkin ihan käsittämättömän rakkaan taakseen jättämistä.
Ja just nyt tuntuis niin paljon helpommalta vaan soittaa yliopistolle ja todeta, että heihei, saatte odottaa mua vielä vuoden, mä en haluakaan lähteä kotoa ihan vielä nyt. Mä jään tänne, teen töitä, elän mun kuuden neliön huoneessani ja virkkaan villasukkia. Mut millon helposta tavasta ois koskaan kirjoitettu romaaneja? En mä ainakaan halua joskus kertoa omille lapsenlapsilleni, että niinhän minä vietin sen vuoden leppoisasti kartuttamalla elämänkokemustani silmukoita laskemalla ja sorminäppäryyttä kehittämällä. Mä haluan kertoa tarinan haasteista ja ristiriidoista ja seikkailusta, joka on ihan käsittämättömän upea ja täynnä mielenkiintoisia henkilöitä ja kommelluksia ja übernoloja tilanteita ja hassuja yksityiskohtia. Jyväskylä, mä niin toivon, että sä tarjoat mulle kaikkea tätä!