ETUSIVU KUKA? YHTEYDET
ETUSIVU
KUKA?
AIHEET
MATKAT
YHTEYDET

29. elokuuta 2014

VIIMEINEN ILTA KOTONA

Viimeinen ilta kotona. Viimeisen kerran kotona asuvana ihmisenä oon just syönyt mustikoita iltapalaksi ja kohta viimeisen kerran kotona asuvana ihmisenä painan pään mun omaan tuttuun tyynyyn. Ensi yöksi ostetaan uusi sänky, on uusi tyyny ja huone, jossa en oo vielä koskaan nukkunut. 

Ihan hirveetä. Muistan, että vielä viime kesänä sisustustavaroiden katseleminen kaupoissa oli suurinta tuskaa, koska omaan kämppään muuttaminen oli vaan niiiiiiin kaukaiselta vaikuttava asia, eihän sellaista tapahdu vielä vuosikausiin, pari välivuottakin tulee pidettyä ja kaikkea puuhattua ennen ensimmäistä omaa lukaalia, enkä mä halunnut kuppeja ja lautasia oman huoneen sängyn alle homehtumaan ja unohtumaan ja siksi ne jäi kauppaan ja niin oli hyvä. Ja nyt yhtäkkiä muuttopäivä onkin ihan nurkan takana ja tää tuli aivan liian nopeasti ja enhän mä ole ehtinyt edes oikein sisäistääkään tätä vielä, vaikka veljet häätikin jo mut mun huoneesta ja siirsi nurkkakamariin, jossa neliöitä on ehkä kuusi ja piti siivota ja lajitella kaikki vuosien varrella huoneen nurkkiin kerääntyneet Prinsessa-lehdet, alakoulun hiihtokisojen pokaalit, joulukoristeet, pääsiäiskoristeet, halloween-koristeet, tarinanalut, kymmenettuhannet muistivihot, artikkelikokoelmat, lapsuuden paperinuket, koriste-esineet, korut ja kosmetiikka, vanhat tukkaklipsit ja kirjakokoelma (ja siinä vaiheessa olin onnellinen, etten ollut hamstrannut vielä niitä kuppejakin). Nyt on kaksi jätesäkkiä roinaa menossa roskiin, ihan liikaa lähdössä Jyväskylään, ihan liikaa jäämässä tänne kotiin ja oon hukkua näihin tavaroihin ja mua ärsyttää pikkasen mutta ei liikaa. 

Enimmäkseen on vaan kauheen haikea fiilis. Vielä ei itketä, mutta luultavasti ne tipat ilmestyy linsiin viimeistään sunnuntai-iltana, kun muuttoapu lähtee kotiin ja mä käperryn siihen uuteen sänkyyni sen uuden tyynyni kanssa ja kaikki tuoksuu ja näyttää vieraalta ja vaikka onkin ihan huippu kämppis, jonka oon tuntenut ties kuinka monta vuotta, niin silti itken vähän, koska oon nyt omillani ja uudessa kaupungissa ja entäs jos en löydä ystäviä ja jos kaikki yliopistolla onkin hirveitä ja rahat loppuu kesken (HUOM! Hae se opintotuki loppuun, murrrrr!) ja journalistiikka ei sittenkään ole sen mun juttu ja entä jos pilaankin kaikki mun vaatteet pesemällä ne vääränlaisessa pesuohjelmassa ja mitä jos kuolen nälkään ja mitä jos pölypunkit syö mut tai naapurit päättää vihata mua tai jos teen jotain kiellettyä ja saan häädön meijän kämpästä tai mitä jos mitä jos mitä jos. Ja sitten laitan kädet ristiin ja tajuan, että hei, ehkä tää tästä vielä, vaikka sillä hetkellä ei todellakaan tunnu siltä ja sit keitän itselleni kupin teetä ja meen parvekkeelle ja juon sen teen ja kaikki on taas hyvin. 

Kun mun bestis muutti alkukuusta omaan kämppään Tampereelle, mun mieleen muistui katkelma L. M. Montgomeryn kirjasta Annan unelmavuodet. Mä rakastin noita kirjoja lapsena ja toi kohta oli jäänyt erityisesti mieleen, koska en pikkulikkana koskaan tajunnut sitä. 

"Hänen oli erottava kodista, joka oli hänelle hyvin rakas, ja hän aavisti, ettei ikinä palaisi asumaan tänne muuta kuin loma-ajoiksi. Aivan entisenlaista ei tulisi enää milloinkaan; oli toista tulla tänne sattumalta pyhiksi ja kesälomiksi kuin oikein asua kotona. Ja voi, miten rakasta oli kaikki ---. Voisiko hän ikinä tulla oikein onnelliseksi muualla?”

Nyt mä kuitenkin ymmärrän justiinsa tismalleen. Koska ei muuttaminen ole vaan sitä, että saa järjestellä tavarat omaan pesään, johonkin mikä on just oman näköinen ja oloinen ja joka on vaan se ikioma ensimmäinen opiskelijakämppä, niin kun mä pikkulikkana ajattelin. Muuttaminen on myös hyvästejä ja sen hyväksymistä, että asiat muuttuu, että me ei enää koskaan asuta mun parhaiden kavereiden kanssa naapuruksina niin kun ollaan asuttu yli kymmenen vuotta. Tää touhu on kyyneleitä ja vatsanpuruja, bussireittien opettelua ja vastuun ottamista, jonkin ihan käsittämättömän rakkaan taakseen jättämistä. 

Ja just nyt tuntuis niin paljon helpommalta vaan soittaa yliopistolle ja todeta, että heihei, saatte odottaa mua vielä vuoden, mä en haluakaan lähteä kotoa ihan vielä nyt. Mä jään tänne, teen töitä, elän mun kuuden neliön huoneessani ja virkkaan villasukkia. Mut millon helposta tavasta ois koskaan kirjoitettu romaaneja? En mä ainakaan halua joskus kertoa omille lapsenlapsilleni, että niinhän minä vietin sen vuoden leppoisasti kartuttamalla elämänkokemustani silmukoita laskemalla ja sorminäppäryyttä kehittämällä. Mä haluan kertoa tarinan haasteista ja ristiriidoista ja seikkailusta, joka on ihan käsittämättömän upea ja täynnä mielenkiintoisia henkilöitä ja kommelluksia ja übernoloja tilanteita ja hassuja yksityiskohtia. Jyväskylä, mä niin toivon, että sä tarjoat mulle kaikkea tätä!

24. elokuuta 2014

SAIRAALAHUOLTAJAN ARKI

Kolme kuukautta on neljäsosan verran vuodesta, oivalsin fiksusti perjantaina, kun mä kävelin haikein mielin palauttamaan mun työpaikkani avaimia työnantajalle. Niin käsittämättömän outoa, että niin suuri lohko tästä vuodesta on kulunut kuuratessa sairaalan lattioita, pedatessa potilaiden vuoteita, kuskatessa ihmisiä sängyillä ja pyörätuoleilla osastolta toiselle, taiteillessa iltapalaleipiä ja poistaessa eritetahroja. Hassua, että kahdenkymmenen vuoden päästä just tää kesäduuni on luultavasti yksi niistä asioista, jotka ponnahtavat mieleen ensimmäisenä tästä vuodesta: vuonna 2014 kirjoitin ylioppilaaksi, muutin omaan kotiin ja vietin huikean kesän sairaalalla.

Mun työpisteeni on ollut ensiavussa ja oon tykännyt hurjasti siitä, miten tilanne siellä koko ajan elää – koskaan ei voi tietää, millaisia tapauksia sisään kävelee sotkemaan paikat oksennukseen tai levittelemään c-hepatiittiverta pitkin käytäviä. Niin paljon kivempaa kuin mitä ois ollut toistaa samat kuviot jollakin sisätautienosastolla päivästä toiseen. Kun viime kesä meni pikkuriikkisen kaupan kassalla katselemassa auvoisan ja maalaisen kaupunginosani juoppolalleja, oli ihan virkistävää, kun ei tarvinnutkaan nyt koko ajan olla toljottamassa samoja alkoholinhuuruisia naamoja päivästä toiseen tai hokemassa hymy irvessä ”laitetaanko pakasteet pieneen pussiin?” Asiakaspalvelu on kuitenkin mun juttu. Se on aikas jees. Ne juoppolallit ei vaan ole (ja nekin valitettavasti tuli sinne ensiavun puolelle vainoamaan mua).

Samanaikaisesti tympeintä ja kivointa sairaalalla oli ihmiset. Työkavereista kaikki oli huikean mukavia ja eniten sydämessä kouraisee tietoisuus siitä, että niitä ihmisiä ei enää näekään tästä lähin viitenä päivänä viikossa. Iloisia, huumorintajuisia, suorasukaisia, höppänöitä työkavereita, ihan mahtavia jok’ikinen. Tympeitä taas oli osa lääkäreistä, jotka tuppasivat välillä katsomaan nenänvartta pitkin ja joista osa ei edes viitsinyt tervehtiä (ja hei c’mon! vaikka ollaankin Suomessa, missä kuljetaan silmät käytävän listoihin luotuna, ettei varmastikaan tarvitsisi tervehtiä ihmisiä, niin kyllä työpaikalla vois ees vähän sitä päätä nyökäyttää kanssatyöntekijöille!). Yhdenkin lääkärikaksikon ristin mielessäni Nirpaksi ja Norpaksi, kun aina näyttivät niin hapanta naamaa (ja sen jälkeen mulla oli aina hauskaa, kun näin niitä käytävillä). Sitten kuitenkin tosi yllättävätkin tahot oli über ystävällisiä: välinehuoltajat on tulleet juttelemaan ja kyselemään tulevaisuudensuunnitelmista, samaten varastotyöntekijät keskusvarastolla ja yksikin hoitaja, joka soitti potilaskuljetusta mun nimipäivänäni toivotti mulle hyvää nimipäivää, kuin herttaista!

On tossa hommassa tietty ollut huonotkin puolensa. Välillä ei vaan ole huvittanut, jaksanut, on ollut liian väsynyt herättyään klo 5.15 aamuvuoroon, joka alkaa klo 7.00. Emotionaalisesti on ollut rankkaa, kun on nähnyt niin paljon kärsimystä ympärillään, eikä ole voinut tehdä mitään auttaakseen. Potilaat on jutelleet näkymättömille kavereilleen, huudelleet kurkku suorana, vaellelleet käytävillä eivätkä ole suostuneet pysymään vuoteissaan. 


Silti tykkäsin. Ja paljon. Ja oli ihan hirveetä lähteä sieltä perjantaina. Ja haluisin takaisin jo huomiseksi. En välttämättä sen työnteon takia, vaan niitten ihmisten. Mutta silti. Voisinko mä vaan mennä? 

(Jos mä en menekään, niin menkää ihmeessä kaikki, jotka haaveilette lääkiksestä tai aiotte sairaanhoitajiksi tai ootte muuten vaan höpsöjä niin kun minä ja kiinnostuneet sairaalaympäristöstä! Ihan tajuttoman mielenkiintosta, avartavaa, helmee, siistiä työtä!)

16. elokuuta 2014

LONTOO: NOTTING HILL JA OSTOKSIA


Voi Notting Hill! Sinne kun pääsisi asumaan, elämään, kirjoittamaan kolumneja ja ostamaan aamiaiscroisantteja kadunkulmien kahviloista. En kyllä tiedä, kuinka paljon tykkäisin siitä, että turistit tulisivat joka kesä poseeraamaan portinpieliin, kuvaamaan kotioveani ja ihmettelemään kukkaistutuksiani, mutta ehkä sitäkin tottuisi arvostamaan, näkemään osana asuinalueen viehätystä... 

Tänä kesänä meidän reissun keskiviikkoaamuun kuului Notting Hillin valloittaminen. Aamiaiscroisantit ja mocha-kahvit löytyivät mitä suloisimmasta kahviosta (jossa oli lampunvarjostimina hehkulamppujen ympärillä lasisia maitopulloja, kuin söpöä!). Fiilis oli aika erilainen aamupäivästä arkipäivänä kuin viikonloppuiltapäivänä, mikä oli ajankohta, jona tuolla käppäilin viime vuonna. Oli ihanan rauhallista, ihmismassat eivät vielä olleet ehtineet valloittaa katuja ja viilentävä tuuli leyhytteli lempeästi tukkaa. 

Poikettiin muutamassa kaupassa, mutta pääasiassa vaan fiilisteltiin paikan kauneutta ja pastellivärejä ennen kuin liityttiin Oxford Streetin hulinaan ja vietetiin iltapäivä kaupoissa kierrellen. Illalla mentiin vielä West Endiin katsomaan leffaan The Fault in Our Stars (äiti ekaa kertaa, mä tokaa kertaa) ja oli kyllä yhtä ihana kuin ensimmäiselläkin katsomiskerralla! Leffaevääksi me ostettiin paikallisia irtokarkkeja ja en ymmärrä miten britit selviää ilman kunnollista suklaata, salmiakkia tai lakritsia! Niiden kaikki karkithan on jotain ihme kumilöllönallekarkkeja! 


1. Voihan ostokset. The Body Shop on niin törkeän paljon halvempi Briteissä kuin Suomessa, että olisi tehnyt mieli ostaa koko kauppa tyhjäksi (harmi että matkalaukun seinämät eivät veny loputtomiin)... Kuvassa näkyy myös vähän vaaleanpunaista taskukokoon taittuvaa parkatakin nurkkaa, ihan täydellinen takki sateisille syyspäiville, jolloin pitää selviytyä tihkusateessa pyörällä kouluun. Ja Bertie Bottien jokamaunrakeet, nam nam (tai yöks jos satut saamaan sen korvavaikulta maistuvan). 

2. Mustakantinen muistivihko, niin tyylikäs ettei sinne ihan mitä tahansa ostoslistoja raaski kirjoittaa. Oopperan kummitus -musikaalin käsiohjelma, musikaali käytiin katsastamassa torstai-iltapäivänä ja oliko edes ihan mielettömän upea! Se musiikki on jotain ihan käsittämätöntä, oon rakastanut sitä yläasteikäisestä asti ja se miten valoilla saadaan luotua illuusio, että lavalla olisi järvi, on tajutonta. Kuvassa myös ylisöpö mintuilla täytetty peltirasia, jonka aion täyttää pastillien loputtua tukkalenkeillä tai särkylääkkeillä ja piilottaa laukun pohjalle. 

3. The Maze Runner -kirja löytyi Foylesilta (leffa ensi-illassa syyskuussa ja aattelin, että haluan lukea kirjan ensin) ja My Future Listography Urban Outfittersiltä. Toi listakirja on kanssa ihan huikea, luin siitä joskus jonkun tyypin blogista ja oon halunnut löytää sellaisen siitä asti! Ideana on siis se, että jokaisella sivulla on otsikko tyyliin "Mitä teen eläkkeellä" tai "Paikat joissa haluan käydä ennen kuolemaani" ja loppu sivu on tilaa kirjoitella ajatuksiaan. Tällaiselle listafriikille ihan täydellinen kirja! Alanurkassa kimmeltää CD-levy, luultavasti How to Train Your Dragon 2:n soundtrack tai Ed Sheeranin X... <3

Lontoo on niin ihana! Oih! <3

12. elokuuta 2014

PYJAMAPÄIVÄ

Tänään mulla oli pitkästä vapaata töistä eikä mitään ohjelmaa suunniteltuna, mikä on ihan äärimmäisen harvinainen yhdistelmä nykyään, kun pitää hoitaa muuttojuttuja ja autokoulun jatkovaiheita ja täytellä kaikenlaisia ärsyttäviä kaavakkeita (muuttoilmoitus, opiskelijakortin hakeminen, opintotuen hakeminen, yo-kiitoskortit ja osotteenmuutoskortit on vielä kaikki tekemättä…). Siispä mä tartuin tilaisuuteen ja aloin viettää pyjamapäivää (huolimatta siitä, että mun olisi ehkä vihdoinkin pitänyt täyttää loppuun se pahuksen opintotuenhakemiskaavake). Käytännössä se tarkoittaa sitä, että oon koko päivän hyppinyt ympäri kämppää tukka pystyssä ja naama syrtyssä, päällä musta Harry Potter -studioilta löytynyt t-paita ja vanha hame, paljaat varpaat, huivi päässä ja rinnassa vapaus. 


Pyjamapäivän ohjelmistoon on kuulunut paljon Netflixiä ja pianovirtuoosin uran edistämistä, Varjonmetsästäjät-sarjan viimeisen osan läpi kahlaamista ja pikkuveljien kouluunkuskina toimimista. Ruokavalio on pääasiassa koostunut paahtoleivästä ja Piltti-hilloista, teestä ja turkinpippureista, kun oikein mitään mahtavampaa en ole jaksanut tehdä (eikä pyjamapäivinä kuulukaan jaksaa).

On vaan niin ihanaa, kun välillä voi vaan pysähtyä nollaamaan ittensä. Mä oon vielä sellainen, että kaipaan aika paljon nollaamista ja omaa aikaa, ihan vaan olla ja rauhoittua ja kuunnella omia ajatuksiani. Varsinkin nyt, kun perjantaina oltiin muuttamassa ekaa lastillista tavaroita Jyväskylään ja siellä kuurattiin kämppä lattioita, ikkunoita ja uuneja myöten. Vaatekaappiin jäi kolme banaanilaatikollista kirjoja ja leffoja ja kotiin selviydyttiin vasta puoli kahdelta yöllä. Muuttorumban jälkeen oon ollut kolme päivää iltavuorossa töissä ja kahtena niistä joutunut kuuraamaan ensiavussa ylitöinä ties mitä ruumiineritteitä lattioista. Parkkisakot, yliärsyttävä autokoulunopettaja ja sotkuinen huone ovat tietty olleet omiaan aiheuttamaan ylimääräisiä stressikertoimia. Ei siis kumma, että pyjamapäivä tuli tarpeeseen. 

Ja jos edellä ei ollut pyjamapäivälle syytä kerrakseen, niin kello yhdentoista kieppeillä Twitteriin kurkistaessani sain sitten syytä vielä enemmän, kun huomasin maailmanlaajuisesti trendaavan #RIPRobinWilliams-hashtagin. Olin hetken aikaa ihan shokissa. Miten kaveri, joka on aina vaikuttanut niin positiiviselta, huumorintajuiselta ja sympaattiselta voi muka olla kuollut ja vielä oman käden kautta? Näyttelijä Barry Sloane sanoi hienosti todetessaan Twitterissä, että ”The brightest stars are often the most fragile.” Niin tajuttoman surullista, että ihminen, joka on vaikuttanut niin kovin onnelliselta ja viljellyt niin lahjakkaasti huumoria, onkin todellisuudessa ollut niin hirvittävän onneton. Itkin hetken ja hukutin suruni Netflixiin. 

Huomenna olisi luvassa kahdeksanneksi viimeinen työpäivä sairaalalla (apua, munkin kesäni alkaa kohta olla lopuillaan!) ja mua melkein harmittaa, että opiskelupaikka odottaa Jyväskylässä. Olisi ollut niin kivaa vielä jatkaa tuolla pari kuukautta ja sitten vaikka suunnistaa seikkailemaan ulkomaille, Australiaan tai Italiaan joksikin aikaa. Opiskelemisessa kun on aina se huono puoli, että haluaisin opiskella niin paljon kaikkea! Pääaineen lisäksi haaveilen saavani mahdutettua sivuaineisiini ainakin luovaa kirjoittamista, kirjallisuutta, psykologiaa, kemiaa (?!?), yhteiskuntatieteitä, yhteisöviestintää ja ehkä ihan himpun verran taloustieteitä. Lisäksi haluaisin palautella mieleeni vähän saksaa ja vaikka opiskella jonkin aivan uuden kielen… Saas nähdä. Ehkä mä alan opiskella vaikka japania (koska se olisi niin hyödyllinen kieli osata suomen ja ruotsin lisäksi). 

Tulipas höpöteltyä. Nyt kutsuu iltatee ja on aika laittaa tietokone nukkumaan. Hyvää yötä, maailma! 

CHARLES DICKENS MUSEUM JA HARRY POTTER -STUDIOT



Tiistaipäivä aloitettiin Lontoossa kipittämällä Charles Dickens Museumille. Itse olen perehtynyt kyseisen kirjailijan tuotantoon ainoastaan katsomalla televisiosarjan Koleasta talosta ja leffan Oliver Twististä, ja kirjat ovat jääneet vielä toistaiseksi lukematta (tiedän, olen luuseri). Dickensin kirjoista tehdyt sovitukset oli kuitenkin jääneet mieleen sen verran kiehtovina tapauksina, että olihan sitä päästävä tutustumaan, että minkälaisessa talossa syntyi 1800-luvun kirjallisuuden klassikoiksi yltäneitä teoksia. 

Kyseessä oli supersympaattinen kotimuseo, jonka huoneet oli täytetty tavaroilla ja huonekaluilla, jotka kuuluivat Dickensille tämän vielä eläessä. Löytyi kirjailijan omaan kirjakokoelmaan kuuluneita yksilöitä (ainakin Shakespearea oli eksynyt Dickensin kirjahyllyyn), vaatekaappeja ja sänkyjä ja lasten leikkikaluja. Musta oli hämmentävää, että yhteen lasivitriiniin oli pelastettu jopa tupsu Dickensin tukasta... 

Kun oltiin kierretty huoneet läpi, lueskeltu opasvihkoset ja tutustuttu söpöäkin söpömpään museokauppaan, istuuduttiin puutarhaan juomaan kupposet kahvia ja teetä ja syömään kanavoileivät. Mäkin maistoin mocha-kahvia ja itse asiassa jopa tykkäsin siitä (saattoi tosin johtua siitä, että mocha taitaa olla enemmän kaakaota kuin kahvia eikä toisin päin).

Charles Dickensin jalanjälkien tallaamisen jälkeen oli kuitenkin vuorossa kyseisen päivän kohokohta, kun suunnattiin Eustonin rautatieasemalle, mistä junailtiin itsemme Watford Junctioniin. Sen jälkeen luvassa oli 20 minuutin bussimatka ja vihdoin löydettiin itsemme Warner Brothers -studioilta, joissa on Harry Potter -leffojen lavasteet, rekvisiitat, puvusteet ja kaikki muut ihanat tilpehöörit. Oliko ees eeppisintä ikinä päästä tuonne!


Mua itketti, kun päästiin vihdoin sisälle suuren salin ovista. Jotain ihan käsittämätöntä päästä kävelemään lavasteitten keskelle, kun on katsellut noita leffoja ja lukenut noita kirjoja ala-asteikäisestä asti. 

Erityisesti mieleen jäi, että Rohkelikko-poikien makuuhuoneen sängyt on kuulemma rakennettu 11-vuotialle pojille sopiviksi. Näyttelijöiden kasvaessa sänkyjä ei vaihdettu, vaan he joutuivat koukistelemaan ja kärvistelemään kasvupyrähdyksen läpikäyneiden raajojen kanssa liian pienissä sängyissä. Mää en myöskään tiennyt aikaisemmin, että monissa Tylypahkan seiniltä löytyvissä tauluissa on ollut mallina leffojen tuotantotiimin jäseniä tai heidän perheenjäseniään!

Rakastuin liemiluokkaan, kaikkiin niihin purnukoihin (joita on kuulemma alunperin ollut päälle 1000 ja jokainen on täytetty ties millä rotanhännillä) ja Viistokuja oli kanssa aika upea kokemus (vaikka tunnelma ei ollutkaan ihan sama kuin leffoissa, kun kujalla ei parveillutkaan joukkoa koulukirjojaan metsästäviä velhonpoikasia, vaan kasa turisteja kameroineen). 

Tuolla käymisen jälkeen sitä ymmärtää vihdoin jotain siitä mittakaavasta, millä nuo leffat on tehty - miten yksityiskohtaisesti kaikki onkaan suunniteltu! Esimerkiksi Päivän profeetat on kirjoitettu käsin ja makeisrasioiden etikettejä on suunniteltu vaikka millä mitalla. Kaikki Saivartelijat, Pimennon kirjeet McGarmiwalle ja muut vastaavat ei edes näy kunnolla leffoissa, mutta joku on silti nähnyt hurjasti vaivaa väkertämällä tuhansittain kalligraafeja ja maalaamalla käsin kaiken maailman vänkyröitä. Sähköisen koneistot Hirviökirjan hirviöistä tai Rääkyjän sisällä, lavasteiden pohjapiirrustukset tai Tylypahkan pienoismalli (näkyy yläpuolella) jossa on kakkosleffan jälkeen kuvattu lähes kaikki ne kohtaukset, joissa linna näkyy ulkoa päin - kaikki ihan käsittämättömiä asioita. 

En edes kaikkia tuon paikan salaisuuksia viitsi kertoa - menkää itse paikan päälle ja ihastukaa! Mä ainakin ihastuin ja mun piti vielä studioiden oheen liitetyssä teemakaupassa taistella sisäistä lastani vastaan, etten ois ostanut itselleni kasaa taikasauvoja. Sen sijaan ostin Bertie Bottin jokamaunrakeita (ja syötin kotona niitä ystävilleni, pahoittelut vielä näin jälkikäteen niille henkilöille, jotka saivat oksennnukselta maistuneet) ja paidan, jossa lukee "I Served Time in Azkaban, Approach With Extreme Caution". 

Oi että. Ehkä mä vielä pääsen tuonne joskus takaisin - ihmettelemään, nostalgioimaan, fiilistelemään, ostamaan sittenkin sen Luna Lovekivan tai Sirius Mustan taikasauvan, jota en vielä tänä vuonna raaskinut ostoskassin pohjalle laittaa (mutta jolle toki olisi muutakin käyttöä kuin paperipainona oleminen). 

5. elokuuta 2014

LONTOO: KEW GARDENS

Neljä päivää on kulunut Lontoosta palattuani, ja olen käyttänyt ne jatkamalla lomaani sosiaalisesta mediasta. Tuntuu hämmentävältä, että kirjoitin ensimmäiset twiittini Lontooseen lähtöni jälkeen vasta eilen, ja että olen ollut niin eristyksissä muusta maailmasta, etten edes kuullut koko (suhteellisen eeppisestä) Orlando Bloom vs. Justin Bieber –kuviosta kuin vasta tänään. Loma on kuitenkin tullut tarpeeseen. Lontoon ihmismerien jälkeen oli ihan hyvä viettää pari pyjamapäivää tukka sotkussa, meikeittä, kirja kourassa ja kuunnellen How to Train Your Dragon 2:n soundtrack läpi liian monta kertaa.

Nyt olen kuitenkin vihdoin jaksanut käydä läpi päälle seitsemänsataa Lontoossa räpsimääni kuvaa ja päätynyt tietokoneen näppäimistön ääreen hapuilemaan sanoja ja etsimään oikeanlaisia lauserakenteita, joilla voisin välittää edes jonkinlaisen representaation matkasta.

Viikko sitten maanantaina heitettiin siis hyvästit Suomen maankamaralle lentokoneen noustessa ilmaan kello kahdeksan paikkeilla. En oikein erityisemmin välitä lentämisestä, joten suljin ajatukset lentokonetta ympäröivältä tyhjyydeltä ja äärettömältä ohuen ilman massalta, ja keskityin kirjoittamaan muutaman uuden kohtauksen tarinaan, jota olen tänä kesänä työstänyt (välillä tosin vilkuilin äidin kirjaa ja toisella puolella nukkuvaa hämmentävän hyvin pukeutunutta nuorta miestä).

Parasta lentämisessä on laskeutuminen, se tunne, kun pyörät iskeytyvät jälleen maahan ja kone lähtee hurjaan syöksyyn kiitorataa pitkin. Olen sitä mieltä, että ainoastaan sen tunteen takia lentokoneen matkassa kulkemista kannattaa harrastaa. (Viis siitä, että lentokoneella pääsee matkustamaan kivoihin paikkoihin.)

Lontoossa hankkiuduttiin metroon ja metroiltiin itsemme Kew’hun, missä oli luvassa Kew Gardensin kasvitieteellisen puutarhan valloittaminen. Oltiin käyty tuolla molemmat aikaisemminkin, mutta oltiin sitä mieltä, että kyseessä on ehdottomasti useammankin vierailun kestävä kohde. Sitä paitsi viimeksi käytiin puutarhassa kesäkuun alkupuolella, jolloin alkukesän haaleat värit ja koleus olivat aika vallitsevassa osassa, ja ounasteltiin (aivan nappiin, kuten puutarhaan päästyämme saatiin todeta), että heinäkuun lopussa väriloisto ja paikan yleisilme olisi jotain aivan toista luokkaa. 


Ja voi pojat kun tuo vaan on niin upea paikka! Jo pelkästään Kew Gardensin kasvihuoneet ovat elämys. Trooppinen hiostavuus, hämmentävät kasvit (omaperäisimpien nimien tittelit myönnettäköön ”dragon’s blood” ja ”toothpaste tree” –nimisille yksilöille). Palmut, joiden oksat kaartuvat kohti huoneiden kattoja, ja eksoottiset kukat, puiden juuret, kiehtovat rappuset keskellä kasvihuoneita, kauniit rakenteelliset yksityiskohdat arkkitehtuurissa. 


Rakastuttiin jo edelliskerralla myös penkkeihin, joita on ripoteltu ympäri puutarhaa. Ne on lahjoituksia edesmenneiden ihmisten muistoksi, ja jokaiseen penkkiin on kiinnitetty muistolaatta. Ihan tajuttoman traagisen suloista. (Haluaisikohan joku ihminen lahjoittaa tuollaisen munkin nimellä varustettuna joskus tulevaisuudessa tuonne puutarhaan...?)


Uusi tuttavuus oli pitkospuut, jotka kulkivat puiden latvojen tasalla. Äiti ei korkeanpaikankammoisena kiivennyt  mukaan, joten päädyin kiertämään muutaman sadan metrin pituisen reitin yksin kameran kanssa. Huikean hauska idea, mutta mua jäi vähän harmittamaan, kun latvasta ei nähnytkään koko puutarhaa, vaan ainoastaan yhden kasvihuoneen, paljon puiden latvoja ja nurkkauksen puutarhan kompostointialueesta. 


The Water Lily Housessa päästiin näkemään, miten suunnattomia vesililjoja hoidetaan, kun kaksi puutarhan työntekijää laahusti vedessä kukkien keskellä jättiläiskurahousuissa nyhtäen rikkaruohoja. Yllättäen olin aikas tyytyväinen, että mun sairaalahuoltajan työnkuvaan ei liity reisiin asti vedessä laahustamista, hah. 


Suosikkikohteeni Kewssä tällä kertaa oli The Princess of Wales Conservatory, jossa en ollut aikaisemmin käynyt ja jossa oli tähän aikaan vuodesta kauniimpaa kuin muissa kasvihuoneissa. (Tuolta löytyi myös kaktuksia, uiui!)

Päivä hujahti Kewssä nopeasti. Iltapäivä oli jo pitkällä, kun vihdoin löydettiin tie takaisin metrolle ja suunnistettiin sisään kirjautumaan hotellille, joka sijaitsi aika kivassa paikassa Kensington Gardensin laidassa. Illalla taidettiin vielä mennä hortoilemaan hetkeksi Oxford Streetille ja syömään pitsaa ja lasagnea. Huikea aloitus huikealle reissulle, mutta pakko myöntää jalkojen huutaneen armoa päivän päätteeksi, eikä pää pannut lainkaan pahakseen, kun painoin sen pehmeää tyynyä vasten ja annoin silmien lupsahtaa kauniiseen uneen.

Nyt tämä neitonen aikoo mennä työntämään päänsä ihan täältä kotoisasta Suomesta löytyvään tyynyynsä. Elikkäs to be continued… :D