AURINGONLASKUN AIKA ON LOPUTTOMAN LYHYT

illalla.

naapurin katon yllä auringonlaskun pääsiäisooppera

sädekaihtimien raoista tihkuva kulta.

huoneeseeni

melkein varkain

livahtaa aurinko.

minä haluan ikuistaa.

minä haluan jakaa.

tällä jakamisen ja verkkososiaalisuuden aikakaudella

kaikille pitäisi riittää oma siivu

auringonlaskun suuresta juustokimpaleesta

mutta ei aurinkoa voi vangita

se ei mahdu muistikortille

eikä ihmisten pieniin sanoihin

jotkin asiat ovat liian suuria jaettaviksi

jotkin taas juuri sopivankokoisia. 

tällä viikolla

maailma oli mustavalkoinen.

mustavalkoinen saa
hampaat näyttämään valkoisemmilta,
silmänaluset vähemmän mustilta,

talon vähemmän sotketulta.

mustavalkoinen muuttaa nojatuoliin hylätyt vaatteet muistuttamaan nukkuvaa koiraa.

tällä viikolla

meikittömiä päiviä, naturelleja,

joina syön kanavokin jämät jääkaapista

tanssin yksin eteisessä ja nukun aamuisin

vielä viisi minuuttia ja vielä ja vielä ja vielä

tällä viikolla opin kehystämisestä.

siitä kuinka aina jotakin jätetään pois,

lehtijutuissa

rajataan, kohdennetaan, valikoidaan.

tästäkin on jätetty pois paljon.

keskiyö.
kultanauha taivaanrannassa on kadonnut. 

on niin pimeää että ikkunasta näkyy vain oma kuvajainen.

loppujen lopuksi

auringonlaskun aika on loputtoman lyhyt.

terkuin ulla