ETUSIVU KUKA? YHTEYDET
ETUSIVU
KUKA?
AIHEET
MATKAT
YHTEYDET

28. joulukuuta 2014

VIISTOA VALOA, VINOJA UNELMIA

winter magic winter wonderland finland photography canon
winter wonderland finland photography canonwinter sun - winter light - winter wonderland - canon - photographybeautiful winter light - canon - finland - photography
winter light - winter wonderland - finland - photography - snow - canon
winter in finland - snow - beautiful winter light - photography - snow
winter in finland - snow flakes - photography - canon - winter wonderland

Olen haaveillut maailmasta. Vuodesta, jonka voisi viettää ulkomailla, reissata kokien ja kummastellen, katsellen ja kuunnellen, kertomuksia rustaillen ja uusia kieliä opiskellen. Olen googlettanut ranskalaisia nunnaluostareita, joissa voisi yöpyä (ja joissa valmistetaan käsin suklaata!), halpoja toscanalaisia hostelleja, puiden latvoihin rakennettuja luksushotelleja. Miettinyt junia, joiden ikkunoista voisi katsella ohi kulkevaa elämää.

Haluaisin kokea kesän Italiassa, syksyn Espanjassa, vaeltaa Yorkshiren nummilla Englannissa, vierailla Irlannin linnoissa, seikkailla Keski-Euroopan kauppahalleissa haalimassa makuelämyksiä. Haluaisin istua tuntikausia kadunvarsien kahviloissa, lukea kasoittain kirjoja, joita ei tavallisesti ole aikaa lukea, valokuvata valokuvata valokuvata maailman muistikortille, kirjoittaa ajatusharhaa pieniin vihkoihin, jotka voisi lähettää äidille kotiin sitä mukaa, kun ne täyttyvät.

On kuitenkin tahoja, jotka heristävät sormea unelmille ja epäilevät niiden järkevyyttä. Toisella olkapäällä vanhemmat kuiskimassa: älä mene, sinut tapetaanraiskataanryöstetään siellä.  Toisella olkapäällä yhteiskunta kuiskimassa: älä mene, sinun opintosi viivästyvät, sinä syrjäydyt, sinä tipahdat oravanpyörästä, sinä et saa töitä, sinä et ole tehokas, sinä vaikutat ceeveessä huithapelilta hattivatilta, sellaiselta joka haluaa vain hurvitella. Älä mene, sinun opintolainaasi ei anneta anteeksi, sinun pitää olla tehokas, sinun pitää opiskella satatuhatta opintopistettä lukuvuodessa ja saada burn out ja sittenkin vielä puurtaa töissä 70-vuotiaaksi.

Tapaninpäivänä kävin katsomassa elokuvan Autolla Nepaliin. Aluksi kammotti ja epäilytti koko touhu, koska niin moni ystävä ja vähän pöllömpikin hyvänpäiväntuttu oli hehkuttanut sitä leffaa. Mielessäni kapinoin: "Ei tämä nyt oikeasti voi olla hyvä. Jotain mätää tästä ihan varmasti löytyy." Mutta eipäs löytynytkään. Oli itse asiassa aika huikea ja inspiroiva pätkä. Sellainen kunnon "usko unelmiisi" -leffa, eikä edes ollut mitään jenkkihöttöä vaan ihan made in finland, aitoa ja ehtaa kotimaista. Tuli sellainen olo, että jos nuo pojat tuommoiseen pystyvät, niin kyllä minäkin vielä joskus (ja mielellään aika pian).

Nyt ensin kuitenkin nautin tästä Suomen Narnia-talvesta. Narisevasta pakkaslumesta talvikenkien alla, hassuista yksinäisistä linnuista puidenlatvoissa, kelmeän aamuauringon viistosta valosta. Siitä kun sormet ja varpaat ovat niin jäässä, että tuntuu siltä kuin ne kohta tippuisivat irti itsestään. Pakkasen puremista poskista, jähmeistä nivelistä, kylmyyden tuoksusta, kirkkaista tähtitaivaista. Joskus haluaisin vielä matkustaa Lappiin hiihtämään revontulien alle.

Pakkanenkaan ei pysty hukuttamaan alleen takaraivossa hyppiviä, Bilbo Reppulin Taru Sormusten Herrasta -leffan alussa lausumia sanoja: "I need a holiday. A very long holiday." Kahdentoista intensiivisesti opiskeluun käytetyn vuoden jälkeen pieni hengähdystauko tekisi nimittäin ihan hyvää. 

7. marraskuuta 2014

HAJANAISIA HETKIÄ, HILJAISIA HAAVEITA


Olen tullut huomaamaan, että kärsin suunnattomasti itsesensuurista. Mietin paljon, toisinaan aivan liikaa, mitä sanon ääneen, mitä kirjoitan paperille, miten muotoilen kaikista yksinkertaisimman tviitin. Usein päädyn siihen, etten sano, en kirjoita, en bloggaa, en tviittaa. Haluaisin rikkoa tätä kaavaa, haluaisin olla rohkeampi ilmaisemaan itseäni. Siksi tänäkin vuonna haastan itseni kirjoittamaan marraskuuromaanin, 50000 sanaa paperille 30 päivässä. Jos vaikka ajatuksenvirta paperilla vapauttaisi minut tietyistä kahleista, saisi huomaamaan, että välillä sanat syntyvät paperille silloinkin, kun ei ajattele.

Tämä postaus on toteutettu ajatuksenvirtana. Liikoja ajattelematta, hajanaisista hetkistä ja pienistä huomioista.

Lokakuun lopussa kävin paljon elokuvissa. Katsoin The Maze Runnerin, Boyhoodin, Vadelmavenepakolaisen ja Magic In the Midnightin. Muut olivat keskivertoja, Boyhood oli todellinen helmi. Käsittämätön kaunis kasvutarina, irrallisia hetkiä, selittelemättömiä ja suoria, todentuntuisia. 

Viime aikoina olen myös:
tutustunut hienoihin ihmisiin. 
jättänyt tiskaamatta. 
ostanut Ben&Jerry’s jäätelöpurnukan pakastimen perälle pahanpäivän varalle. 
hankkinut joulukalenterin. 
käynyt kirjamessuilla. 
bongannut julkkiksia (Arman Alizad, Mauri Kunnas, Paolo Giordano). 
valvonut liian myöhään.
katsonut Frendejä. 
haaveillut lämpimistä paikoista.

Torstaina kävin kahvilassa, jossa leikittiin, että oltiin sokeita. Pimé Caféssa teetä kaatoivat sokeat tarjoilijat ja kupponen kuumaa nautittiin pilkkopimeässä. Minun ja kämppiksen pöydässä istui ventovieraita, mutta pimeässä oli tavallaan helpompi puhua – kun ei nähnyt toista, ulkonäkö, eleet tai ilmeet eivät häirinneet. Toisaalta myös ahdisti. Kommunikaatioprosessista jää paljon myös pois, kun ei näe ihmisten kasvoja.

Olen miettinyt paljon viestintäprosesseja myös opintojen puolesta. Vaivaa hiukan, kun olen tullut siihen tulokseen, että kaksi ihmistä ei koskaan voi ymmärtää toisiaan täydellisesti. Molemmat tulkitsevat sanomisiaan omista kokemuksistaan katsoen, sanoilla on erilaisia miellemerkityksiä erilaisille ihmisille. Se mitä minä sanon, ei välttämättä olekaan se mitä minä tarkoitan, kun en itsekään osaa aivan täysin muotoilla ajatuksiani. Eikä toinen vastaanota asioita mekaanisen robottimaisesti – en voi syöttää dataa ihmisiin samalla tavalla kuin tietokoneisiin. En voi vastaanottaa asioita täysin sellaisina kuin ne kuulen. Tuntuu rajoittuneelta. Jotkut ihmiset ovat niin mielenkiintoisia, että heidän ajatuksensa haluaisi vastaanottaa sellaisinaan (vaikkei omaksuisikaan niitä omiksi ajatusmalleikseen).

Jossakin päin Suomea satoi jo lunta. Jyväskylässä on vasta huurretta. Silti kaipaisin sormikkaita, joita omistan kahdet, mutta jotka olen silti molemmat parit onnistunut hukkaamaan.

Tämän postauksen kuvat otettiin jo kaksi viikkoa sitten. Minua kuvaili Jenna ja minä kuvailin patoon kiinnitettyjä ruuveja ja muttereita. Kuvissa esiintyvä hame on tämän syksyn suosikkini, samoin Vagabondin ihanan ihanat kengät. 

6. lokakuuta 2014

KEIJUKAISVALOJA JA AJATUSHARHAA


Kun sitä kävelee Jyväskylän kauppakatua pitkin ja huomaa pimeyden saapuvan kello seitsemän, on pakko myöntää, vastahakoisesti, syksyn saapuneen. Syksy kaupungissa ei tosin tuoksu samalta kuin maalla. Kaupunki hukuttaa alleen lehtien kellastuvan tuoksun. 


Asioita jotka tekevät minut onnelliseksi juuri nyt: 
Rullaportaat kaupoissa. Niissä seisominen. Pysähtyneisyys. Seesteisyyden valtaan joutuminen. 
Sängyn pehmeys. Pala hyvää suklaata. Kasa italialaisten kirjoittamia kirjoja, jotka lainasin kirjastosta. 
Hassusti tanssiminen omassa huoneessa kun kämppis ei ole kotona. 
Katuvalot. Kynttilät. Tuikut. Keijuvalot, jotka isä kävi naulaamassa sunnuntaina kiinni huoneeni seinään. 


Asioita jotka ärsyttävät: 
Joulukoristeiden myyminen lokakuussa. 
Se että rappukäytävässä on lämpimämpää kuin meidän asunnossa sisällä. 
Se ettei voi jäädä aamuisin makaamaan sänkyyn ja lukea maailmaa.
Se että ruoka pilaantuu. 
Homehtunut persikka.  


Suurin virheeni on - tai ainakin yksi niistä - että haluaisin tehdä koko maailman onnelliseksi. Tunnen oloni liian pieneksi, kun törmäilen seiniin, kun huomaan oman riittämättömyyteni, sidotut käteni ja sen, etten voikaan auttaa, etten voikaan taikoa surua pois. Joistakin asioita ei voi laskea leikkiä, mikä on kaikkein luonnollisin tapani käsitellä vaikeita asioita. Joissakin tilanteissa on vain halattava toista lujaa ja oltava hiljaa, ettei sanoisi väärin. 


Lokakuu. Sehän tuli kuin varkain. Aika huijaa minua. Päivät muuttuvat vuosisadoiksi. Ajan kulumisen huomaa vain siitä, että maito jääkaapissa ei elä ikuisesti. 

Valoon on hyvä jäädä. 

22. syyskuuta 2014

KAAOKSEN HALLINTAA


Termodynamiikan toisen lain mukaan epäjärjestys kasvaa suljetussa systeemissä. Tämä tarkoittaa sitä, että asioilla on tapana edetä luonnostaan kohti kaaosta. Pääasiallinen syy tähän on se, että hiukkaset voivat järjestyä monella eri tavalla kaaokseksi, mutta vain yhdellä tavalla järjestykseen. On siis suurempi todennäköisyys, että systeemissä vallitsee sekasorto kuin että kaikki osaset olisivat oikeilla paikoillaan.

Näiden kolmen Jyväskylässä vietetyn viikon aikana oon päässyt todistamaan termodynamiikan toisen lain käyttäytymistä ihan eturivin paikalta. Tuntuu, että kaikki asiat vaan leijailee epäjärjestykseen ja kaikki on niin loputtoman kaoottista. Mikään ei jäsenny järkeväksi päässä, Jyväskylän kadutkin ovat yhtä päättymätöntä, sotkuista villalankavyyhtiä, ylös alas ylös alas solmu ylös ylös ylös mäkeä mäkeä. Hukkaisin itsenikin ilman navigaattoria.

Hukkaisin itseni huoneeseenikin. Miun huonetta ei ehkä voida määritellä suljetuksi systeemiksi, mutta entropian kasvua voidaan havaita silti myös siellä. (Miusta on ihanaa, että fysiikasta löytyy oma suureensa, entropia, kaaoksen määrän kuvaamiselle!) Vaatekasat ovat valloittaneet sängynkulmat sekä lattialta sen aukon, jossa maton kuuluisi olla. Työpöytää ei näy tavaravuorten alta. Tiskit jäävät altaaseen ruuanmuruineen. Lukemattomat sanomalehdet valtaavat maailman.

Kaoottisuutta on havaittavissa myös silkassa elämäntavassa. Oon tavannut uusia ihmisiä niin paljon, että kasvot menevät päässä sekaisin ja nimistä mulla ei ole mitään käsitystä (hulvattominta on, että saatan muistaa, mitä ainetta henkilö opiskelee ja mistä tämä tekee graduaan, mutta ah ja voih se nimi!). Koko ajan pitää olla juoksemassa paikasta toiseen, kaverin luota kaverin luo, kaupasta pyykkituvalle, luennolta toiselle, loputtomassa, päättymättömässä syklissä. Rytmiä ei ole vielä löytynyt, elämä on tikittäviä sekunteja ja kiireessä naamaan hörpättyjä aamuteekupposia. Akateemisia vartteja, joiden aikana hyvin ehtii syöksyä kämpältä luennolle, syömättömiä aamupaloja, jotka on korvattu Kismetillä luentosalin takarivissä. Ensimmäistä kertaa ikinä olen onnistunut olemaan niin kiinni elämässä, että uutisanalyysin kirjoitin keskiyöstä aamuneljään palautuspäivää edeltävänä yönä. (Käsite ”kiinni elämässä” tosin sisältää myös niitä iltoja, joina on vain pakko katsoa kolme ja puoli elokuvaa Netflixistä.) Aikatauluja ei ole. On aivan normaalia jutella kämppiksen kanssa sukupuolirooleista, pojista, suurista eettisistä kysymyksistä, ties mistä puoli kahteen sunnuntaiyönä, syödä taco-salaattia ja polttaa tuikkukynttilöitä. Hössöttää. Höpöttää. Höpsötellä. Olla vaan. Ihan hiljaa. Hetken aikaa, varjojen tanssiessa seinillä, kaikki on kohdillaan.

Kunnes kaaos alkaa taas alusta.

10. syyskuuta 2014

LA GRANDE BELLEZZA - SUURI KAUNEUS

Käytiin muutaman opiskelukaverin kanssa eilen Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan tarjoamassa Kampus Kinossa katsomassa tämän vuoden parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-pystin napannut italialainen La Grande Bellezza. Asiaan vihkiytymättömille leffan idea pähkinänkuoressa: kirjailija-toimittaja Jep Gambardella täyttää 65 vuotta ja oivaltaa, ettei enää halua käyttää aikaansa asioihin, joista ei ole kiinnostunut. (Vitsit kun mä toivoisin, että onnistuisin tajuamaan ton ennen kun oon eläkeikäinen!)

Elokuva on hengästyttävän kaunis, villisti ihmiskohtalosta toiseen poukkoileva, mutta silti hienosti kasassa pysyvä kokonaisuus, jossa kukin henkilö joko toteuttaa unelmiaan tai käyttää aikaansa turhuuden tavoitteluun. Näyttelijät, nunnat, performanssitaiteilijat, eroottiset tanssijat, valokuvaajat, henkisesti tasapainottomat – kaikkien tarinat kietoutuvat yhteen, olemassa olojen traagisuus, toiveet ja odotukset, valheellinen ulkokuori, onneton sielu. Kaikki kulminoituu eliitin mielettömiin juhliin, joissa kaikki näyttävät nauttivan olostaan, mutta pinnan lohkeillessa ja rapistessa pois, alta paljastuu rikkonaisuutta, rumuutta ja ahdistusta, pieni, värisevä ja alaston ihminen. 

Erityisesti mieleeni painui täysin tekopyhä katolilaisheppu (piispa? pappi? kardinaali?), joka jakoi auliisti ruuanlaittovinkkejä, mutta ei lohduttanut hengelliseen hätäänsä apua kaipaavaa Jepiä. Pieni, itkevä ja uikuttava tyttö, joka olisi halunnut leikkiä ystäviensä kanssa, mutta jonka omaa statustaan vaalivat vanhemmat laittoivat esittämään taideperformanssin juhlavierailleen (maalia valuvana tyttö muistuttaa pelottavasti verta valuvaa Carrieta). Muuttolinnut, jotka kerääntyivät parvekkeelle. 104-vuotias nunna, joka piti unelmistaan kiinni ja kiipesi mielettömän määrän portaita.

Maalauksellinen kuvaus. Mahtipontinen musiikki. Värit. Leikkaus. Italia. Irrallisuus. Hämmentävyys. Japanilainen turisti joka sai kohtauksen, mutta johon ei alun jälkeen enää palattu. Yksityiskohtien kauneus. Kokonaisuuden levoton harmonia.


Pidän tunnetusti oudoista elokuvista. Pidin tästäkin. Leffakokemukseen oman lisänsä toi myös supersympaattinen miljöö: Ilokiven monitoimisali, jossa katsomossa suurin osa penkeistä on selkänojattomia. Itse istuin eturivissä lattialla tyynyn päällä. Tunnelma oli suloisen tiivis, eikä ollenkaan niin pönöttävä kuin leffateattereissa Suomessa yleensä. Ihmiset uskalsivat kipittää vessaan kesken leffan ja nauraa(!) mikä tuntuu toisinaan olevan ah-niin-kiellettyä suomalaisessa elokuvakulttuurissa. Enkä ole vielä käynyt leffateatterissa, jossa olisi ollut alkoholitarjoilu. Hämmentävää. Kaiken kaikkiaan ihanan kiehtova paikka ja varmasti menen tuohon saliin toistekin rapistelemaan Pantteri-salmiakkejani eturivin tyynypaikalleni. 

1. syyskuuta 2014

ENSIMMÄINEN PÄIVÄ YLIOPISTOSSA

Ensimmäinen päivä yliopistossa takana. Ihan tajutonta. Surrealistista oikein. Oon niinku fuksi. Yliopistossa. Whaaat? Miten mä tänne päädyin?

Tutustuin tänään ihmisiin, jotka vaikuttaa aika huikeilta (ne lupasi lähteä mun kanssani tutkimaan paikallisia kirppareita), ja löysin itseni pubista juomasta Russian Earl Greytä kello 12. Mulla ei ole vieläkään mitään käsitystä siitä, mitä journalistiikan opiskeleminen yliopistossa käytännössä meinaa, mutta onneks tuutorit kertoi, mistä löytyy Jyväskylän parhaimmat baarit ja missä journalistit laulaa karaokea lauantai-iltaisin (huomaa voimakas sarkasmi rivien välissä).

Muutto sujui mutkitta. Uusi sänky on hämmentävän pehmeä verrattuna edelliseen (en kyl valita), mun huoneessa on kaaos ja täällä kämpässä on ihan jäätävän kylmä ja joudun pitään villapaitaa ja kaksia villasukkia ja silti mun solut on syväjäässä.

Kämppis perehdytti joukkoliikenteeseen ja karkkikauppaan ja itsekseni löysin pyöräreitin kampukselle (matkaa vaan joku kaks kilsaa, jes!) ja se on sellanen tosi rauhallinen, melkein maisemareitti, kun siinä on upeita graffiteja ja paljon vihreetä puistoo matkan varrella.

Huomenna ohjelmaa merkitty kalenteriin kahdeksitoista ja puoleksi tunniksi. Ough. En tiedä miten selviän hengissä.

En muuten itkenyt eilen illalla. Paitsi ihan vähän, kun katsoin Frendejä ja Joey luki Pikku naisia ja sai tietää, että Beth kuolee. Mut en tiedä lasketaanko sitä.

Ensimmäinen iltani yliopisto-opiskelijana päättyi croisanttiin. Maistui hyvältä.

Jään tarkkailemaan tilannetta.


Yliopisto-opiskelija Ulla Jyväskylästä kuittaa.

29. elokuuta 2014

VIIMEINEN ILTA KOTONA

Viimeinen ilta kotona. Viimeisen kerran kotona asuvana ihmisenä oon just syönyt mustikoita iltapalaksi ja kohta viimeisen kerran kotona asuvana ihmisenä painan pään mun omaan tuttuun tyynyyn. Ensi yöksi ostetaan uusi sänky, on uusi tyyny ja huone, jossa en oo vielä koskaan nukkunut. 

Ihan hirveetä. Muistan, että vielä viime kesänä sisustustavaroiden katseleminen kaupoissa oli suurinta tuskaa, koska omaan kämppään muuttaminen oli vaan niiiiiiin kaukaiselta vaikuttava asia, eihän sellaista tapahdu vielä vuosikausiin, pari välivuottakin tulee pidettyä ja kaikkea puuhattua ennen ensimmäistä omaa lukaalia, enkä mä halunnut kuppeja ja lautasia oman huoneen sängyn alle homehtumaan ja unohtumaan ja siksi ne jäi kauppaan ja niin oli hyvä. Ja nyt yhtäkkiä muuttopäivä onkin ihan nurkan takana ja tää tuli aivan liian nopeasti ja enhän mä ole ehtinyt edes oikein sisäistääkään tätä vielä, vaikka veljet häätikin jo mut mun huoneesta ja siirsi nurkkakamariin, jossa neliöitä on ehkä kuusi ja piti siivota ja lajitella kaikki vuosien varrella huoneen nurkkiin kerääntyneet Prinsessa-lehdet, alakoulun hiihtokisojen pokaalit, joulukoristeet, pääsiäiskoristeet, halloween-koristeet, tarinanalut, kymmenettuhannet muistivihot, artikkelikokoelmat, lapsuuden paperinuket, koriste-esineet, korut ja kosmetiikka, vanhat tukkaklipsit ja kirjakokoelma (ja siinä vaiheessa olin onnellinen, etten ollut hamstrannut vielä niitä kuppejakin). Nyt on kaksi jätesäkkiä roinaa menossa roskiin, ihan liikaa lähdössä Jyväskylään, ihan liikaa jäämässä tänne kotiin ja oon hukkua näihin tavaroihin ja mua ärsyttää pikkasen mutta ei liikaa. 

Enimmäkseen on vaan kauheen haikea fiilis. Vielä ei itketä, mutta luultavasti ne tipat ilmestyy linsiin viimeistään sunnuntai-iltana, kun muuttoapu lähtee kotiin ja mä käperryn siihen uuteen sänkyyni sen uuden tyynyni kanssa ja kaikki tuoksuu ja näyttää vieraalta ja vaikka onkin ihan huippu kämppis, jonka oon tuntenut ties kuinka monta vuotta, niin silti itken vähän, koska oon nyt omillani ja uudessa kaupungissa ja entäs jos en löydä ystäviä ja jos kaikki yliopistolla onkin hirveitä ja rahat loppuu kesken (HUOM! Hae se opintotuki loppuun, murrrrr!) ja journalistiikka ei sittenkään ole sen mun juttu ja entä jos pilaankin kaikki mun vaatteet pesemällä ne vääränlaisessa pesuohjelmassa ja mitä jos kuolen nälkään ja mitä jos pölypunkit syö mut tai naapurit päättää vihata mua tai jos teen jotain kiellettyä ja saan häädön meijän kämpästä tai mitä jos mitä jos mitä jos. Ja sitten laitan kädet ristiin ja tajuan, että hei, ehkä tää tästä vielä, vaikka sillä hetkellä ei todellakaan tunnu siltä ja sit keitän itselleni kupin teetä ja meen parvekkeelle ja juon sen teen ja kaikki on taas hyvin. 

Kun mun bestis muutti alkukuusta omaan kämppään Tampereelle, mun mieleen muistui katkelma L. M. Montgomeryn kirjasta Annan unelmavuodet. Mä rakastin noita kirjoja lapsena ja toi kohta oli jäänyt erityisesti mieleen, koska en pikkulikkana koskaan tajunnut sitä. 

"Hänen oli erottava kodista, joka oli hänelle hyvin rakas, ja hän aavisti, ettei ikinä palaisi asumaan tänne muuta kuin loma-ajoiksi. Aivan entisenlaista ei tulisi enää milloinkaan; oli toista tulla tänne sattumalta pyhiksi ja kesälomiksi kuin oikein asua kotona. Ja voi, miten rakasta oli kaikki ---. Voisiko hän ikinä tulla oikein onnelliseksi muualla?”

Nyt mä kuitenkin ymmärrän justiinsa tismalleen. Koska ei muuttaminen ole vaan sitä, että saa järjestellä tavarat omaan pesään, johonkin mikä on just oman näköinen ja oloinen ja joka on vaan se ikioma ensimmäinen opiskelijakämppä, niin kun mä pikkulikkana ajattelin. Muuttaminen on myös hyvästejä ja sen hyväksymistä, että asiat muuttuu, että me ei enää koskaan asuta mun parhaiden kavereiden kanssa naapuruksina niin kun ollaan asuttu yli kymmenen vuotta. Tää touhu on kyyneleitä ja vatsanpuruja, bussireittien opettelua ja vastuun ottamista, jonkin ihan käsittämättömän rakkaan taakseen jättämistä. 

Ja just nyt tuntuis niin paljon helpommalta vaan soittaa yliopistolle ja todeta, että heihei, saatte odottaa mua vielä vuoden, mä en haluakaan lähteä kotoa ihan vielä nyt. Mä jään tänne, teen töitä, elän mun kuuden neliön huoneessani ja virkkaan villasukkia. Mut millon helposta tavasta ois koskaan kirjoitettu romaaneja? En mä ainakaan halua joskus kertoa omille lapsenlapsilleni, että niinhän minä vietin sen vuoden leppoisasti kartuttamalla elämänkokemustani silmukoita laskemalla ja sorminäppäryyttä kehittämällä. Mä haluan kertoa tarinan haasteista ja ristiriidoista ja seikkailusta, joka on ihan käsittämättömän upea ja täynnä mielenkiintoisia henkilöitä ja kommelluksia ja übernoloja tilanteita ja hassuja yksityiskohtia. Jyväskylä, mä niin toivon, että sä tarjoat mulle kaikkea tätä!

24. elokuuta 2014

SAIRAALAHUOLTAJAN ARKI

Kolme kuukautta on neljäsosan verran vuodesta, oivalsin fiksusti perjantaina, kun mä kävelin haikein mielin palauttamaan mun työpaikkani avaimia työnantajalle. Niin käsittämättömän outoa, että niin suuri lohko tästä vuodesta on kulunut kuuratessa sairaalan lattioita, pedatessa potilaiden vuoteita, kuskatessa ihmisiä sängyillä ja pyörätuoleilla osastolta toiselle, taiteillessa iltapalaleipiä ja poistaessa eritetahroja. Hassua, että kahdenkymmenen vuoden päästä just tää kesäduuni on luultavasti yksi niistä asioista, jotka ponnahtavat mieleen ensimmäisenä tästä vuodesta: vuonna 2014 kirjoitin ylioppilaaksi, muutin omaan kotiin ja vietin huikean kesän sairaalalla.

Mun työpisteeni on ollut ensiavussa ja oon tykännyt hurjasti siitä, miten tilanne siellä koko ajan elää – koskaan ei voi tietää, millaisia tapauksia sisään kävelee sotkemaan paikat oksennukseen tai levittelemään c-hepatiittiverta pitkin käytäviä. Niin paljon kivempaa kuin mitä ois ollut toistaa samat kuviot jollakin sisätautienosastolla päivästä toiseen. Kun viime kesä meni pikkuriikkisen kaupan kassalla katselemassa auvoisan ja maalaisen kaupunginosani juoppolalleja, oli ihan virkistävää, kun ei tarvinnutkaan nyt koko ajan olla toljottamassa samoja alkoholinhuuruisia naamoja päivästä toiseen tai hokemassa hymy irvessä ”laitetaanko pakasteet pieneen pussiin?” Asiakaspalvelu on kuitenkin mun juttu. Se on aikas jees. Ne juoppolallit ei vaan ole (ja nekin valitettavasti tuli sinne ensiavun puolelle vainoamaan mua).

Samanaikaisesti tympeintä ja kivointa sairaalalla oli ihmiset. Työkavereista kaikki oli huikean mukavia ja eniten sydämessä kouraisee tietoisuus siitä, että niitä ihmisiä ei enää näekään tästä lähin viitenä päivänä viikossa. Iloisia, huumorintajuisia, suorasukaisia, höppänöitä työkavereita, ihan mahtavia jok’ikinen. Tympeitä taas oli osa lääkäreistä, jotka tuppasivat välillä katsomaan nenänvartta pitkin ja joista osa ei edes viitsinyt tervehtiä (ja hei c’mon! vaikka ollaankin Suomessa, missä kuljetaan silmät käytävän listoihin luotuna, ettei varmastikaan tarvitsisi tervehtiä ihmisiä, niin kyllä työpaikalla vois ees vähän sitä päätä nyökäyttää kanssatyöntekijöille!). Yhdenkin lääkärikaksikon ristin mielessäni Nirpaksi ja Norpaksi, kun aina näyttivät niin hapanta naamaa (ja sen jälkeen mulla oli aina hauskaa, kun näin niitä käytävillä). Sitten kuitenkin tosi yllättävätkin tahot oli über ystävällisiä: välinehuoltajat on tulleet juttelemaan ja kyselemään tulevaisuudensuunnitelmista, samaten varastotyöntekijät keskusvarastolla ja yksikin hoitaja, joka soitti potilaskuljetusta mun nimipäivänäni toivotti mulle hyvää nimipäivää, kuin herttaista!

On tossa hommassa tietty ollut huonotkin puolensa. Välillä ei vaan ole huvittanut, jaksanut, on ollut liian väsynyt herättyään klo 5.15 aamuvuoroon, joka alkaa klo 7.00. Emotionaalisesti on ollut rankkaa, kun on nähnyt niin paljon kärsimystä ympärillään, eikä ole voinut tehdä mitään auttaakseen. Potilaat on jutelleet näkymättömille kavereilleen, huudelleet kurkku suorana, vaellelleet käytävillä eivätkä ole suostuneet pysymään vuoteissaan. 


Silti tykkäsin. Ja paljon. Ja oli ihan hirveetä lähteä sieltä perjantaina. Ja haluisin takaisin jo huomiseksi. En välttämättä sen työnteon takia, vaan niitten ihmisten. Mutta silti. Voisinko mä vaan mennä? 

(Jos mä en menekään, niin menkää ihmeessä kaikki, jotka haaveilette lääkiksestä tai aiotte sairaanhoitajiksi tai ootte muuten vaan höpsöjä niin kun minä ja kiinnostuneet sairaalaympäristöstä! Ihan tajuttoman mielenkiintosta, avartavaa, helmee, siistiä työtä!)